Onko ongelmia?

wikipediasta:
"Ongelma on este, joka tekee vaikeaksi saavuttaa haluttu päämäärä, kohde tai tarkoitus. Se viittaa tilanteeseen, ehtoon tai asiaan, jota ei ole vielä ratkaistu. Laajassa merkityksessä ongelma tulee asianomaiselle henkilölle ilmeiseksi sitten kun hän huomaa merkittävän eron olemassaolevan tilanteen ja halutun tilanteen välillä.

Työelämässä ongelmasta käytetään usein kiertoilmausta haaste, koska käsite ongelma saatetaan kokea negatiiviseksi ilmaukseksi. Esimerkiksi: Yrityksellämme on loppuvuonna edessään monia haasteita tarkoittaa samaa kuin Yrityksemme kohtaa loppuvuonna monia ongelmia."

Yhdyn kokemukseen siitä, että käsitteellä "ongelma" tuntuu usein negatiivinen lataus. Kummastelen seuraavaa tulkintaa jonka mukaan "haasteita" ja "ongelmia" tarkoittaisivat täysin samaa.

Kun sanotaan "ongelma", tarkoitetaan usein "mahdoton haaste". Tämän vuoksi olen, onnistunein seurauksin, päättänyt kokeilla lähestyä kaikkia "ongelmia" "haasteina". Mahdottomat haasteet on vain kestettävä. Mahdolliset haasteet taas on vain kestettävä.

Elämä on alkanut tuntua mutkattomammalta, joskin luontevasti myös loputtoman paljon haasteellisemmalta - selkeältä mutta vaativalta vau.


Ihmisyys on kiemuraista, esimerkiksi kun sattuu. Kipu oli joskus olevinaan isokin ongelma. Ongelma syntyy pyrkimyksestä vältellä kipua, ts. vammaisesta todellisuuspakoaddiktiosta. Yritys paeta kipua maksimoi kivun paskaltatuntuvuuden. Kipu kerää kaiken huomion ja vittuperkele. Heti kun hyväksyn kivun ja alan havainnoida sitä tietoisesti, meditatiivisesti, sen olemus muuttuu. Intensiivisyys säilyy mutta paskamaisuus vähenee. Viimeksi koin tämän Frankfurtin lentokentällä ampiaisen naitua kättäni. Huusi pistokohtani: "Huomio! Huomio! Keskity, urpo!". Heti kun laskin aivoni kihelmöivän aistiärsykkeen hellään huomaan, siitä alkoi virrata perverssin nautinnollisia tuntemuksia. Aijaa, ei tää kipu ookaan absoluuttisen huono juttu, se vaan vaatii paneutumista.

Mulla on sellanen vaikutelma, että niin kauan kun kipu on tarpeeksi mietoa jotta mielellä on saumaa tehdä siitä arvioita ("Byhyy, sattuu, en tykkää", "Vittuuuu menis jo pois, haluun keskittyy salkkareihin!", "Vali vali blah blah"), käsissä on tietoinen valinta: Voin itse vaikuttaa kivun laatuun. Kivun hyväksyminen ja siitä seuraavan aistielämyksen fiilistely vähentää kivun paskamaisuutta huomattavasti. Niin, ei se välttämättä poista sitä kokonaan. Voi olla että määrä pysyy täysin samana, mutta mieluummin kilo paskaa kuin kilo mansikoita, eiku. Mutta joka tapauksessa tuntemus muuttuu. Pakkomielteisesti "Kaikki tai ei mitään"-luuppiin liimautuvat psykoosipotilaat voivat poistua vastaanotolta keksimään parempia suunnitelmia.

Joskus kivun määrä voi kasvaa sietorajan yli. Se voi tapahtua esimerkiksi luiden katkeillessa, pään särkyessä, auton keskeyttäessä liitonsa kohtaamiseen joustamattoman tiiliseinän kanssa tai vaikkapa läheisten potkaistessa tyhjää. Sietorajalla tarkoitan pistettä, jonka ylityttyä mielellä ei ole enää tilaa arvioida sanallisesti sitä onko kivaa vai kamalaa.

Kärsimys vaatii kärsivällisyyttä. Tarpeeksi sietämätön tuntemus on yllättävänkin siedettävää, koska mieli naksahtaa pois päältä kun sattuu tarpeeksi. Jäljelle jää vain minä ja ääretön kärsimys. Mitä tehdä kun nautinto menee överiksi? Nauttia. Mitä tehdä kun kärsimys menee överiksi? Kärsiä. Oliko vaihtoehtoja? No ei, siispä missä ongelma? Kun sattuu ni sit sattuu, ja se sattuu. Yksinkertaista? Yksinkertaista. Ja kaiken vaativaa.

Kun kärsimyksen määrä taas laskeutuu siedettävälle tasolle, voidaan palata tietoiseen havainnointiin, jolloin kipu paskamaisuudessaankin luultavasti saa ainakin jonkin verran mielenkiintoisia ja siten miellyttävämpiä piirteitä.


Mitä vittua siis tarkoitan sanoessani "tietoinen havainnointi"?
No, ainakin:
Hyväksymistä. "Jaaha, havaitsen tällaista."
Rehellistä toteamista. "Ahaa, tällainen tuntemus/ajatus tapahtuu minussa."
Tuomitsematonta tarkkailua. "Asiat eivät itsessään ole hyviä tai huonoja, hyvä ja huono syntyvät minussa."

Asioiden välttely venyttää niiden tuottamaa kärsimystä loputtomasti. Tunteiden kieltäminen jumiuttaa kokemuksen virran. Saattaa tuntua siltä, ettei elämä (tai tilanne) etene mihinkään. Maailma vaikuttaa staattiselta. Tietoisella havainnoinnilla tuntuu olevan taipumus päästää kokemus soljumaan. Vaikeiden asioiden välttelyn kanssa vuorovaikuttaa loputon laiskuuden ja huonojen (joskin usein varsin kekseliäiden) tekosyiden virta.

Vaikeat tunteet ovat kuin vanhempiensa huomiota huutava pieni lapsi. Huuto ei lopu ennen kuin sen lähde hyväksytään olevaksi ja reagoidaan. Lapselle voi tietysti vetää jätesäkin päähän ja yrittää keskittyä muuhun, mutta tieto huudon olemassaolosta ei yleensä sillä katoa.

On taipumusta tukahduttaa kateuden, mustasukkaisuuden ja pelon kaltaisia tuntemuksia tunteita. Joskus siksi kun ne hävettävät. Joskus kun luullaan että niitä pitäisi ymmärtää. Tai kun niille ei ole aikaa. Mutta tunteet eivät katoa väistelemällä. Pakoilu sysää tunteiden välisen tasapainon kaaokseen, kaaokseen joka ohjaa valintoja, vailla kokijansa ymmärrystä. Sitten ihmetellään että miksen ole vapaa ja miksi noin muutenkin tuntuu ihan paskalta. Tehokkain tie tasapainoon? Tietoinen havainnointi, ja siitä jokseenkin automaattisesti seuraava reagointi (=tilanteen muutokseen johtavat käytännön toimet). Jos en reagoi, luultavasti en ole vielä havainnoinut tarpeeksi rehellisesti. Jos minulla on varaa vältellä tai valittaa ilman että toimin, tunne ei luultavasti ole vielä vetänyt minua tarpeeksi paskaksi. Hajoa vielä kulta, kyllä se siitä.

Kun siis havaitsen että taidanpa tuntea mustasukkaisuutta kun Elviira työntelee kieltään Aarno-Petterin korvakäytävään, niin sanon sen ääneen, jos en äänihuulieni kautta niin ainakin ajatuksissani omassa päässäni. Hyväksyn, että tältä nyt tuntuu, eikä sen tarvitse tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että tältä tuntuu. Se ei tarkoita, että jonkun pitäisi tehdä jotain toisin jotta ei tuntuisi, ei huolimatta siitä että se saattaa tuntua musta ikävältä. Hyväksyn vain. Tunne. Se on siinä, olemassa, tunnen sen. Jos tuntuu vaikealta hyväksyä, niin sitten hyväksyn vaikeuden tunteenkin. Sekin on vain tunne, tai ajatus, ihan sama, se on siinä kuitenkin. Okei, musta tuntuu että tunnen mustasukkaisuutta, ja tuntuu vaikealta hyväksyä että tunnen mustasukkaisuutta, jaa, no jännä havainto, olenpa kiinnostava. Ehkä teen jotain asialle, ehkä en, mutta tärkeintä että havainnoin. Kikkeli.


Jankataanpa: Ongelma syntyy kun olemassaolevan tilanteen ja halutun tilanteen välillä huomataan merkittävä ero. Kuten kaikki luovat ja elämästänsä nauttivat tietävät, elämä sujuu kun "siellä jossain" häämöttävillä päämäärillä niistetään perää, toisin sanoen:
1) asettamalla juuri tällä hetkellä tapahtuva prosessi (jatkuva, loputon, etenevä, muuttuva, muovautuva, yllätyksellinen, kehittyvä) ensisijaiseksi (päämääräksi), ja
2) asettamalla tulevaisuudessa mahdollisesti odottavat päämäärät toissijaisiksi.
Toisin sanoen, ongelmat ratkeavat parhaiten nauttimalla niiden olemassaolosta ja niiden tarjoamasta haasteesta. Kolmansin sanoen, elämä on tässä ja nyt. Odota vaan sitä jotain tulevaa hetkeä nykyisen kustannuksella, voin luvata sen loputtoman vitutuksen lähteeksi. Ei siinä, ettäkö vitutusta ei riittäisi joka tapauksessa, mutta pitääkö sen määrä tosiaan yrittää maksimoida?

EN! VOI! Pakottaa ajatuksiani. Mitä enemmän yritän hiillostaa, sitä enemmän kelat menevät jumiin. Sen sijaan voin havainnoida omia ajatteluprosessejani, ja iloita huomatessani niiden ratkovan haasteita itsestään. Jos haaste ei tunnu avautuvan, ehkä sen aika ei ole vielä - keskitynpä siis johonkin muuhun kunnes se taas kutsuu luokseen. "Pitäisi ajatella" - eikä pitäisi. Ajatukset ajattelevat itse itsensä. Koiraa ei tarvitse pakottaa kakkaamaan. Oivallus ajattelun automaattisuudesta muuttaa ongelmat juuri sopiviksi, loputtoman vaikeiksi loputtoman palkitseviksi haasteiksi. Runk runk.


Vaikutelma monien tavallisten elämän ongelmien mahdottomuudesta tuntuu syntyvän taulapäisestä yrityksestä vaatia todellisuutta olemaan SITÄ MITÄ MINÄ HALUAN, sen sijaan että opettelisin haluamaan todellisuutta. Mikäli ongelmat eivät itsemurhaudu niitä havainnoimalla, niin vika harvoin sijaitsee katsonnan kohteessa; vielä vähemmän sijaitsee vastuu.

Kipu ei ole ongelma. Rakkaus ei ole ongelma. Pelko ei ole ongelma. Ristisanatehtävä ei ole ongelma. Kauneus ei ole ongelma. Kuolema ei ole ongelma. Ongelma on vain yksi näkökulma. Ongelmat liittyvät ajatuksiin, ongelmat eivät ole tunteita. Tunteet ovat järjettömiä - eivät järjen kanssa ristiriidassa vaan järjen ulkopuolella. Miksi joku yrittää vaatia niitä järjeksi? Vaatiiko sama tyyppi ikävystyneisyyttä olemaan polkupyörä?

Tunteiden rakenteet voivat käydä järkeen, mutta rakenteet eivät ole tunteet itsessään, rakenteet ovat vain karttoja, eivätkä kartat ole kuvaamiaan alueita, vaan karttoja, niin, onko päässä nyt selvää, onko? Selvääkö? Selviääkö?

Tunteissa ei ole mitään ratkaistavaa, ne on vain tunnettava. Voimme kaivata ratkaisuja ja loogista ymmärrystä tunteista syntyville tulkinnoille ja oletuksille; niitä voi olla kiva lääppiä, mutta ongelmat eivät ole ulkona vaan sisällä, omissa asenteissamme, omissa valinnoissamme. Vika ei ole maailmassa vaan homeisissa odotuksissamme, jotka nekin antavat periksi päästämällä viisaus polttamaan ne kuosiin. Jos ne eivät vielä pala niin ole viisaampi. Jotkut yrittävät paeta vastuun rujoa todellisuutta väittämällä itseään tyhmäksi, jes kiva pakokeino. Kykyjen vähättely ja liioittelu ovat kuitenkin molemmat itsensäkusetusta ja kusi on tunnetusti perseestä, epäkäytännöllistäkin. Todelliselta vaikuttaa se, etten minä voi tietää kykyjeni rajoja, voin ainoastaan arvailla aiempien yritysteni perusteella, yritysten joita kaikkia ovat aina ja loputtomasti leimanneet omat oletukseni ja odotukseni, joista riisuttuna saatan mitä vain.


Me luomme kaikki maailman ongelmat. Ongelma on sanojen luoma illuusio, joskus kiva ja viihdyttävä mutta kuitenkin vain illuusio. Tällä en tarkoita sitä, etteivätkö ongelmat voisi olla niitä kokeville täysin todellisia; ainoastaan, että niitä ei näytä "olevan" "olemassa" missään absoluuttisessa mielessä. En vastusta ongelmia, ne ovat usein viihdyttäviä ja rikastavat elämää, mutta perspektiiviä, pyydän. Ja saan. Pelkkää voittoa.


Tavallaan siis aika saatanan rankkaa myöntää ettei missään vaikuttais olevan mitään todellista ongelmaa.



Kuulen mielelläni kritiikkiä, mutta pelkän teorian voitte sijoittaa ohutsuoliinne - intohimoitsen käytäntöä.


Kuuntelin tossa yks päivä Nirvanaa ja nauroin ja kiihotuin. Kyynärpäähän sattuu. Lihakset tuntuu hyvältä, omat ja muiden. Mun päässä on viime aikoina ollut ihan vitun selkeää, ja sen seurauksena oon ollut elämästä paskana, ja se on kaunista. Mitä enemmän nään, mitä selkeämpää kaikki on, ja sitä vaikeampaa on vältellä havaintoa siitä, että maailma on täynnä sateenkaaria, kukkaisia, typeriä (mutta kuitenkin oppitunteina niin saatanan tarpeellisia) sotia ja nälkään+ripuliin kuolevia lapsia.

Vailla tippaakaan kyynisyyttä sanon, että tää maailma on hajottavuudessaankin äärettömän ihastuttavaa.

Meditaatioon

Meditaatio toimii tässä.
Se voi tuntua ei-tekemiseltä ilman pyrkimystä tai tavoitetta.
Myrskyävän mielen "takaa" paljastuu hiljainen, tyyni tarkkailija. Myrsky voi jatkua, mutta alla jokin pysyy rauhallisena.
Meditaatio tuntuu synnyttävän mielenkiintoisia asioita. Tuntuu vaikealta/tarpeettomalta sanoa, mitä meditaatio "on".
"Oikeaa tapaa" ei liene. En voi/yritä opettaa ketään - voin vain kertoa mikä mulle on toiminut.

Itse olen jumittanut mm. näin:

1) Istu alas selkä mahdollisimman suorana; risti-istunta tai lootusasento tuntuvat musta optimaalilta (ja vahvistavat selkää ja koko kehoa) mutta jos niihin ei taivu niin mikä tahansa mukava asento käy
2) Valitse seinästä piste, keskitä katseesi siihen (silmät voi kyllä pitää myös kiinni)
3) Keskity syvään hengitykseen, anna sen virrata vatsasta alkaen
4) Havainnoi.


Ajastettu meditaatio tuntuu sujuvalta - muuten helposti pakenee epämukavuuden koittaessa. Voi alottaa vaikka kymmenestä minuutista ja kokeilla erilaisia kestoja jos siltä tuntuu. Toisaalta ajastetussa meditaatiossa ainakin itelläni on taipumusta yrittää arvuutella kuinka paljon on vielä jäljellä.


Meditaatiossa ei ole tarkoitus pakottaa mitään, tai painostaa ajatuksia hiljaiseksi, tai päästä sfääreihin. Meditaatiossa ei ole lineaarisia päämääriä, meditaatio on vain olemista, kokemukseen vapautumista tässä ja nyt.

Havainnoin. Tiedostan mitä sisälläni tapahtuu.
Kun mieli karkaa, huomaan sen ja palautan keskittymisen, aina uudelleen.
Hengitys on hyvä kiinnekohta.
Meditaation ei ole tarkoitus olla kivaa, jos ei kamalaakaan.

Vastoin stereotyyppisiä mielikuvia, meditaatio ei johda negatiivisten tunteiden tukahduttamiseen eikä tee kenestäkään ylimielistä, epäinhimillistä, teennäisen rauhallisella äänellä puhuvaa kaikkitietäjää. Kenenkään kusipäisyyttä ei voi laittaa meditaation piikkiin.

Hiljaa istuminen tuntuu ajoittain äärettömän vittumaiselta, ajoittain taas ekstaattiselta, usein vain tyhjyydeltä.
Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi.


Päämäärättömyydestä huolimatta olen huomannut mm. seuraavanlaisia sivuvaikutuksia:

- keskittymiskyvyn parantuminen - turha hötkyily on vähentynyt
- tunteiden käsittelemisen helpottuminen
- valtavankin kuohunnan keskellä (elämän kriisitilanteissa tai vaikka psykedeelitripillä) on helpompi löytää oma keskipiste, ydin johon nojata
- ajattelun selkiytyminen
- kehotietoisuuden kasvaminen, kehon vahvistuminen, yhteisymmärrys kehon ja mielen välillä
- euforia
- auttaa hyväksymään itseä muita maailmaa
- ei oo kovin usein oikeesti tylsää
- heittäytyminen on helpottunut
- aamumeditaatio tuntuu rakentavan päivän tekemisille tukevan perustan


Meditaation ja psykedeelien yhteydestä puhutaan aika paljon - usein "henkiset koulut" karsastavat psykedeelejä, ja 60-luvulla jenkkeihin saapuneet intialaiset gurut lupailivat meditaation tuovan samat edut kuin psykedeelit, mutta ilman haittavaikutuksia. Itse en kuitenkaan näe näitä toistensa korvaajina, vaan koen kummankin täydentäneen toisiaan ja elämääni ainutlaatuisella tavalla. Meditaatio tuntuu enemmän hiljentyvältä ja rauhoittuvalta, psykedeelit taas tuntuvat visionäärisiltä, intensiivisiltä ja ryöppyäviltä. Kummallekin on sijansa.

Meditaatiota voi tehdä kaikenlaisissa tiloissa. Oon suunnitellut että vois joku päivä juoda perseet ja meditoida.

Meditaatio ei ole uskonto, eikä sen toteuttaminen vaadi minkäänsorttista fanaattisuutta tai dogmia. Itse asiassa päin vastoin, se tuntuu yhdeltä epäideologisimmista tekemisen muodoista.


Kuten tripit yleensä, meditaatio jää päälle kun sen parissa viettää aikaa.

Kertomus siitä kuinka kaikki mullistuu nyt

Jauhan aina informaatiovallankumouksesta. Nyt siitän näkökulmia.

Tiede avautuu kohti open source -henkistä mallia jossa työstetään ja jaetaan yhdessä ja avoimesti (mm. Human Genome Project). Patentoimisen sijaan yhä useampi nero tahtoo jakaa keksintönsä vapaaseen käyttöön (esim. ekorakentamiseen liittyvät oivallukset). Nanoteknologia oivaltuu (kelatkaa, printattavaa elektroniikkaa on jo olemassa). Kvanttimekaniikka ja muut postmodernin tieteen teoriat panevat maailmankuvaamme. Tieto tunkeutuu saataville.

Jäykkään puoluepolitiikkaan perustuva näennäisdemokraattinen järjestelmä murhaa itsensä vertaisdemokratian tieltä. Vastuu siirtyy kaikille tahdokkaille. Hyvä esimerkki tästä on se, kuinka Ruotsin Piraattipuolue teki kiihkeän ja äänekkään läpimurron EU-parlamenttiin. Kansainvälinen media heräsi heti. Lyhyessä ajassa vanhojen puolueiden informaatioteknologiaan liittyvät kannat ovat alkaneet muljahdella huomattavasti piraattimyönteisemmäksi. Piraattipuolueen menestys pakottaa äänestäjiensä menettämistä pelkäävät puolueet hereille. Kiintoisa on myös orastava päihdepoliittinen vallankumous. Skarpin nettiaktivismin tukemana ja provosoimana kansainvälisessä valtamediassakin aletaan vähitellen uskaltaa sanoa tabu ääneen: Täyskieltolakipolitiikka on toimimaton, päihteiden aiheuttamia ongelmia maksimoiva paska.


Web 2.0: Blogien, foorumeiden ja yhteisösivustojen myötä mielenmaailmat löytävät yhä nopeammin vastaanottajansa. Kaikki ottavat kaikilta vaikutteita ajatuksina, kuvina, ääninä ja tunteina. Aiempina aikoina "erikoiset ihmiset" erakoituivat. Tänään jokainen voi löytää jonkun jonka kanssa peilata kokemustaan. Taide (=itseilmaisu jokaisessa muodossaan) auttaa ymmärtämään kulttuuria ja luo sitä. Runsaasta jokseenkin mitäänsanomattoman tuntuisesta möhnästä huolimatta, todella vaikuttavan (olennaisen) informaation tarjonta tuntuu juuri sopivan loputtomalta.

Google tulee luontevasti tähän väliin. Simppeli hakukone on vähitellen laajentunut ja kasvattanut monia mutkia ja puolia. Se osaa jo tulkita merkityksiä ja kääntää kieleltä toiselle (toistaiseksi hassuin tuloksin mutta kehittyvällä tehokkuudella). Se tarjoaa miljoonan kirjaston sisällön - ilmaiseksi. Vitun hippiutopia.


Kasvon- ja äänentunnistusteknologia kehittyy. Kamerakännykät ovat arkea. Valvontakameroita on yhä useammassa kulmassa. Yksityisyys murenee, osittain vapaaehtoisella avustuksellamme. Olemme kuin huomaamattamme tottuneet paljastamaan itsejämme julkisesti sosiaaliseen sähköverkostoon. Monet kokevat tämän kuumottavaksi, mutta valvontateknologiat ulottuvat onneksi enenevästi koskettamaan kaikkia - myös auktoriteetteja. Rehellisyys astuu yhä tärkeämpään asemaan. Vallanpitäjien on jo melkoisen vaikea puhua kaliumkarbonaattia jäämättä kiinni (tjeu youtube).

Kontrollifriikit, valtansa menettämistä pelkäävät poliitikot yrittävät kiristää otettaan. Kiristäminen puristaa esille yhteiskuntamme sairaita alueita ilmentäviä kollektiivisia oireita. Alkaa käydä selväksi, etteivät "mielenterveydelliset ongelmat" ole vain harvojen haaste: Yksilöiden pahoinvointi ilmentää yhteistä tapaamme ymmärtää olemassaoloamme, toisiamme ja maailmaamme. Se peilaa kaikkea sitä, mitä olemme itsessämme kieltäneet ja tukahduttaneet, ja heijastuu kaikkiin.

Paine kasvaa. Muutosvoimat keräävät vauhtia virtuaalimaailmassa, mutteivät rajaudu sen sisälle vaan säteilevät kaikkialle yhteiseen todellisuuteemme. Kilpailevien visioiden synteesi pakottautuu olevaksi. Vastapuolet rikastavat toisiaan. Yhä laajemmat vapaudet arkipäiväistyvät niin nopeasti, että unohdamme niiden syntyneen vasta aivan äskettäin.


Läpinäkyvyyden lisääntyessä epäekologisten ja epäeettisten tuotteiden kauppaaminen käy taloudellisesti kannattamattomaksi. Nykysysteemin kelvottomat ominaisuudet murenevat rytisten, tehden tilaa toimivammille ratkaisuille. Kestämättömälle pohjalle rakentunut rahajärjestelmämme pakottuu muutokseen. (Huom! Jos joku kuvittelee mun sanovan rahaa itseisarvoiseksi pahaksi, mä tapan. Ongelman ydin ei vaikuttais olevan rahan ideassa vaan käytännön toteutuksessa.) Syntyy uudenlaisia vaihdon ja jakamisen välineitä ja periaatteita. Yhä useampia hyödykkeitä voidaan jakaa halvalla tai ilmaiseksi. Rutiininomaiselle palkkatyölle tarjoutuu vaihtoehtoja: Ihmiset tuottavat avoimia tietosanakirjoja, vapaaehtoisella maksulla pyöriviä ohjelmistoja ja taidetta jonka hinnan ostaja saa itse päättää. Ilmaista ruokaa jaetaan vapaaehtoisvoimin. Yhä useampi lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Jaettavaa ja jakamisen väyliä syntyy jatkuvasti lisää. Vaikka köyhyyttä ja puutetta on yhä eikä tietoverkko yllä vielä kaikkialle, suunta on silti selkeä.

Kommunikaatioteknologia edesauttaa myönteisiä kulttuurillisia nyrjähdyksiä. Tehokas kommunikaatio tulee tarpeeseen useiden globaalien kriisien huohottaessa kohti. Tarve ratkaista eloonjäämisongelmia nopeuttaa luovien ratkaisujen syntyä ja leviämistä. Uusi teknologiamme tarjoaa erinomaisia työkaluja käytännölliseksi koetun informaation tehokkaaseen kanavointiin.

Jotenkin on sellainen kutina, ettei mikään inhimillinen sähläys onnistu enää suistamaan tätä prosessia raiteiltaan. Varmaa tietoa en toki kuvittele omaavani, tämä on täysin subjektiivista, rajatun näkökulman masturbointia - saattaa olla, että ikävälle reitille osuva asteroidi tappaa kaikki tai joku innostuu ydinkärkien kanssa. Muuten soosi on kuitenkin selvä: Jotain on syntymässä. Sen muotoa on toistaiseksi vaikea hahmottaa tarkasti, mutta ilmiselvästi se rakastaa toteutumista.

Viesti tavikselle

Me ihmiset tahdomme tuntea itsemme erityisiksi. Oletamme että tehokas keino tähän on leimata muut samatuisiksi. Samanlaisiksi. Massaksi. Harmaaksi. Se luo turvaa - voimme hetken kokea olevamme enemmän.

Sitten sanotaan että tavikset, toi on tavis, tavis sitätä. Usein näin sanotaan ihmisistä joita ei juurikaan tunneta. Meistä on kivaa niputella ihmisiä koska sitten voimme tuntea vedätyksellistä hyvänolontunnetta tuntiessamme itsemme paremmaksi. Me kaikki olemme rasisteja. Me kaikki tunnemme epäluuloa tuntematonta kohtaan, me yleistämme. Tätä ei kai voi paeta, mutta kun tiedostamme sen, opimme olemaan toimimatta sen mukaan.

Ihminen joka ei oikein tunne itseään, ehkäpä pelkää peilikuvaansa, mukautuu normeihin jottei kukaan kiinnittäisi huomiota. Hän saattaa helposti päätyä kuvittelemaan olevansa tavallisempi kuin muut, tylsä. Tällainen kuvitelma heijastuu luonnollisesti myös käytökseen. Sitten joku ajattelee, että tällainen ihminen on tavis.

Veikkaan, että "tavis" on oikeastaan ihminen,
a) joka ei ole vielä tajunnut omaa erityislaatuisuuttaan
ja/tai
b) jonka erityislaatuisuutta tavikseksi luokitteleva ei vielä ole tajunnut.

Mä en ole ikinä tavannut tavallista ihmistä, siinä mielessä kuin tavallisuus ymmärretään mitäänsanomattomuudeksi. Me olemme kaikki täysin ainutlaatuisia kokonaisuuksia. Se, jos jokin, tuntuu tavalliselta. Sellainen on tavis. Tämän tajuaminen voimauttaa meidät.

Me olemme ihmeitä.

Ei meidän tarvitse kilpailla toistemme kanssa erityisyydestä - me olemme kaikki juuri niin uskomattomia kuin uskallamme kuvitella, ja mielikuvituksessamme pesii tolkuttomuus - ei rajoja.

Katsellaan puhkeavamme kukkaan.

Kun rakkauden rajat liukenevat

Oli jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa jotain käytännöllistä rakkauden kiemuroista, joten tuumasta toimeen. Tämä on niin monitahoinen aihe, että teksti jää väkisinkin pintaraapaisuksi. Käsittelen joitakin mieleeni tulleita tärkeimpiä ydinajatuksia. En väitä näkemyksiäni Totuudeksi enkä voi taata niiden toimivuutta muiden elämässä. Itelleni pärisee.


Kerran oivalsin, kuinka keinotekoiselta rajoitukselta tuntuu ajatus siitä, että ihminen saisi rakastaa vain yhtä, tai että intiimisuhteita voisi olla vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Samanaikaisesti kuitenkin tuntui epämiellyttävältä mielikuva siitä, että jotkut panevat ympäriinsä ilman herkkyyttä, keskinäistä kunnioitusta tai kommunikaatiota, ja jotkut sitten kutsuvat sellaista "vapaaksi suhteeksi".

Aloin tutkiskella asiaa laajemmin. Rehellisyys johti ymmärrykseen: seurustelu ei estä kutkutusta muita ihmisiä kohtaan. Tuntui tärkeältä sanoa asia ääneen - en tahdo elää valheessa, en itseäni enkä muitakaan kohtaan.

Aloin hyväksyä sen tosiasian, etteivät tunteeni suostu asettumaan minkäänlaisiin tarkasti määriteltyihin, absoluuttisiin rajoihin. Polyamoria, kyky rakastaa montaa, tuntui sitä itsestäänselvemmältä mitä enemmän sitä tunnustelin. Kävi luonnolliseksi kysyä, miksei tunteita saisi myös fyysisesti ilmentää kenen tahansa kanssa. Miksi intiimisuhde tietyn ihmisen kanssa velvoittaisi rajaamaan muut pois? Harva uskoo, että vanhemmat rakastavat kahta lasta vähemmän kuin yhtä, tai että useat ystävyyssuhteet rajoittavat toistensa syvyyttä - miksi asia olisi toisin intiimisuhteissa?

Miksi ylipäätään koemme niin suurta tarvetta määritellä suhteitamme? Miksi on tärkeää rajata, onko joku ihminen "ystävä" tai "kumppani"? Miksei "ystävän" kanssa voisi olla intiimiä kontaktia?


Ihmisillä on luonnollisesti kaikenlaisia oletuksia polyamorian suhteen. Jotkut diagnosoivat sen sitoutumiskammoisten kivankuuloiseksi tavaksi oikeuttaa epäempaattinen, sekoileva ympäriinsänussinta. Miksei se voisi sitäkin olla, mutta itelleni on tuntunut tärkeältä, että suhteeni pääsevät vapaasti muovautumaan, kasvamaan ja syventymään, romantiikalla tai ilman. En näe selviä rajoja "ystävyyden" ja "muun" välillä. Minulla ei ole pelkoa pitkiä, vaikka koko elämänkin mittaisia suhteita kohtaan - nautin siitä että ihmissuhteillani on aikaa ja tilaa rakentua. En vain näe että yhden suhteen tulisi väistämättä rajata muut pois. Ajankäytölliset kysymykset ovat toki todellisia, mutta rehellinen kommunikaatio ja herkkyys tuntuvat toimivan paljon paremmin kuin absoluuttiset säännöt.

Yleinen kommentti tuntuu myös olevan: "Mä oon mustasukkanen, emmä pystyis!" Musta yksi polyamorian ydinajatuksista on se, että mustasukkaisuus ja muutkin kielteiset tunteet pyritään tiedostamaan, havainnoimaan ja ymmärtämään, ja niistä keskustellaan. Niiden olemassaolon hyväksyminen on tuntunut toimivan paljon paremmin kuin tukahduttaminen - sama pätee elämän muillakin alueilla. Olemme omistushaluisia, kehitämme helposti riippuvuuksia ja haluamme pitää tärkeistä asioista tiukasti kiinni koska olemme epävarmoja. Pelkäämme yksinjäämistä. Jos elämme ajatuksessa, jonka mukaan elämämme ei mitenkään voisi olla täyttä ilman tiettyä ihmistä, tarketuminen lienee aika väistämätöntä.

Itestäni tuntuu vahvasti siltä, ettei mikään tietty yksittäinen ulkoinen elementti ole välttämätön täydelle elämälle. Olemme toki sosiaalisia eläimiä ja yhteys on luonnollinen tilamme, mutta olemme myös varsin hyviä sopeutumaan.

Kokemukseni mukaan rakkaus ei pysty kukoistamaan jos sitä yritetään pakottaa. Se on herkkä instrumentti - liian jäykkä ja puristava ote estää soljuvuuden. Parasta mitä rakkaudelle voi tehdä, on poistaa sen tieltä esteitä ja luoda sille tilaa hengittää ja kasvaa dynaamisesti. Loppu sujuu itsestään.


Kommunikaatio. Pelottava muuttuu mahdolliseksi ja siedettäväksi kun siitä puhuu ääneen. Empatia ja herkkyys ovat välttämätön avu. Haaste on suuri, mutta mitä enemmän olen puhunut ja kuunnellut, sitä selkeämmäksi on käynyt että puhumattomuus ja välttely ovat täysin mahdottomia vaihtoehtoja - ne aiheuttavat sellaisia ongelmia, joita ei välttämättä saa millään tavalla selvitettyä tai korjattua. Rankkojen aiheiden käsittely on ajoittain kivuliasta ja saattaa koetella sietokyvyn rajoja, mutta mikä voisi olla kasvattavampaa?

Uusiin ihmisiin rakastuminen tuntuu poikkeuksetta höyrähdyttävältä kokemukselta, ja silloin on suuri vaara sokeutua jo olemassaolevien suhteiden tarpeille. Konkreettinen vaara on myös se, että yhden suhteen ongelmia on helppo alkaa huomaamattaan paeta uusiin suhteisiin, joihin aiemmat ongelmat kuitenkin seuraavat itsepintaisesti mukana. Tuoreen suhteen alkuenergia tuntuu helposti aiheuttavan kritiikitöntä suhtautumista rakastumisen kohteeseen. Rakastuminen herättää usein tunteen siitä, että uusi ihminen on nyt jotain täysin uudenlaista, ihmeellistä, ennennäkemätöntä, vastaus kaikkiin toiveisiin joita on ikinä ihmissuhteisiin uskaltanut kohdistaa. Tämän tiedostaminen auttaa jäsentämään omaa tunnemaailmaa.

On luonnollista, että ihmisten määrän lisääntyessä mahdolliset muuttujat lisääntyvät myös. On suuri haaste saada kahdenkin ihmisen välinen suhde toimimaan, saati sitten jos ihmisiä on enemmän. Polyamoria kuitenkin myös helpottaa monia asioita. Ihmiset tuntuvat monogamisissa suhteissa usein pettävän toisiaan (ja itseään), ja näen suureksi syyksi tälle halujen kieltämisen. Polyamorisessakin suhteessa on toki mahdollista pettää valehtelemalla - jos on esimerkiksi sovittu, että kaikista intiimikontakteista puhutaan avoimesti, niin siitä on hyvä pitää kiinni. Ei liene mielekästä antaa lupauksia joita ei ole valmis pitämään. On tärkeää, että suhteet perustuvat osapuolten yhteisymmärrykselle.

Olen matkani varrella ehtinyt käydä läpi monenlaisia ajatuksia ja tunnetiloja, ja ajoittain kyseenalaistanut näkemyksiäni hyvinkin rankasti. Rohkea tarkastelu selkiyttää. Kerta toisensa jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että tämä olemisen tapa toimii minulla tässä ja nyt ja tuntuu oikealta.


Vaikeimpia kysymyksiä polyamorian suhteen tuntuisivat ainakin itselleni olevan sukupuolitaudit ja jälkikasvu, tosin näistä molemmat ovat suuria haasteita myös ei-polyamoristisissa suhteissa.

Sukupuolitaudit ovat ainakin itseäni pelottaneet niin kauan kuin olen niiden olemassaolosta tiennyt. Olen pähkäillyt paljon sitä, miten useiden kumppanien kanssa olisi mielekästä toimia. Esimerkiksi HIV saattaa näkyä vasta kolmen kuukauden kuluttua tartunnasta. Jos haluttaisiin olla äärimmäisen varmoja, olisi loogista, että sukupuolitaudit mahdollistavaa kontaktia otettaisiin vasta sen jälkeen, kun uusi kumppani on käynyt testeissä kolme kuukautta viimeisen suojaamattoman seksikontaktinsa jälkeen.

Kiemuroita seuraa: Loogisesti äärimmilleen vietynä, suojaamatonta seksiä (luonnollisesti myöskään suuseksiä) ei saisi harrastaa kenenkään sellaisen kanssa, joka on viimeisten kolmen kuukauden aikana harrastanut suojaamatonta seksiä kenenkään sellaisen kanssa, joka ei ole käynyt testeissä ja on viimeisten kolmen kuukauden aikana harrastanut suojaamatonta seksiä kenenkään sellaisen kanssa joka ei ole käynyt testeissä ja on viimeisten kolmen kuukauden aikana harrastanut suojaamatonta seksiä... jne.

Käytännössä tuntuisi aika mahdottomalta ja yksinkertaisesti epäkäytännölliseltä asettaa rehellisyyden lisäksi mitään absoluuttisia sääntöjä tai vaatimuksia. Olen tunnustellut vaihtoehtoa "oo kenen kanssa haluut, mutta mä en oo sun kanssa jos oot altistanut ittes mille tahansa sukupuolitaudit mahdollistavalla kontaktille etkä oo käyny testeissä", mutta käytännössä virta kuitenkin usein vie mukanaan - seksiin liittyy aina riskejä, jotka nyt vaan on hyväksyttävä jos siitä tahtoo nauttia. En voi vaatia muilta asioita joita en itsekään tahdo toteuttaa.

Käytännössä olen kokenut toimivaksi ratkaisuksi sen, että ihmiset skarppaavat sen suhteen kenen kanssa pelehtivät, kommunikoivat siitä avoimesti ja käyvät säännöllisesti sukupuolitautitesteissä. Riskejä on aina olemassa ja äärettömän ihana ihminen saattaa tietämättään kantaa sukupuolitautia. Spontaanius on kuitenkin niin tärkeä osa seksuaalisuutta, että mitkään tiukat ja joustamattomat säännöt eivät yksinkertaisesti tunnu mielekkäiltä. En silti voi kyllin alleviivata sitä, kuinka tärkeäksi koen kunnioituksen terveyttä kohtaan, omaa ja muiden.

Polyamoria ei myöskään tarkoita sitä, että kaikkien tai kenenkään kanssa olisi pakko harrastaa seksiä, etenkään suojaamattomasti. Tärkeintä on kokemus siitä, että jokainen asettaa itse omat rajansa, ilmaisee ne selkeästi ja kunnioittaa muiden rajoja.


Lapset ovat se toinen suuri haaste - kuinka ne sopivat yhteen polyamorian kanssa? Selvää on, että lapsi vaatii valtavasti aikaa ja paneutumista, ja tarkoittaa pitkäaikaista sitoutumista jossa itsestä riippuvaisen olennon hyvinvointi on asetettava etusijalle. Epäilemättä kyseessä on yksi ihmiselämän suurimpia haasteita, polyamorialla tai ilman. Itsellänihän ei (vielä?) jälkikasvua ole, mutta voisin kuvitella, että etenkin pari ensimmäistä vuotta ovat joka tapauksessa niin intensiivisiä, että edes vanhempien välisen romanttisen suhteen aktiiviseen ylläpitämiseen ei välttämättä ole kummemmin aikaa. Luottaisin yksinkertaisesti osapuolten herkkyyteen ja empatiankykyyn - huomioonottavuus ja kommunikaatio ovat tässäkin avainasemassa. Ei ole reilua, että toinen juoksee missä sattuu ja toinen istuu kotona lapsen kanssa, tosin erilaisten ihmisten dynamiikat aiheuttavat tälläkin alueella loputtoman määrän mahdollisuuksia ja tilanteita.

Tämä laaja aihe ansaitsisi oman tekstinsä. Eipä siitä siis tällä erää enempää.


Parhaimmillaan polyamoria tuntuu rikastavan kaikkien osapuolten elämää. Meillä on tapana projisoida odotuksiamme tunteidemme kohteisiin, ja monoamorisessa mallissa yhden ihmisen harteille saattaa kasaantua kohtuuttoman suuria vaatimuksia ja oletuksia. Hyväksyn kaikkien ihmisten täydellisen ainutlaatuisuuden. Erilaisten ihmisten kanssa on erilaisia kokemuksia, ja joidenkin kanssa voi nauttia täysin toisenlaisista asioista kuin toisten. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että yksi ihminen olisi parempi kuin toinen, vain että yksi ihminen on erilainen kuin toinen.

Polyamoria on ollut äärettömän rankka polku. Se ei missään tapauksessa ole helppo olemisen muoto, vaan kuten kaikki henkiset haasteet, vaatii valtavasti tahtoa, panostusta, joustavuutta ja määrätietoisuutta. Itselleni tämä on kuitenkin ollut valtavan palkitseva taival joka kulkee sulavasti käsi kädessä muun ajatus- ja arvomaailmani kanssa. Olen oppinut todella paljon itsestäni ja muista ihmisistä ja alkanut nähdä ja arvostaa inhimillisen kokemuksen kauneutta aivan eri tavalla kuin ennen. Vaihtelevat perspektiivit ravitsevat olemisen kaikkia puolia.

Aiheesta puhuminen aiheuttaa kulttuurinormeistamme johtuen häpeää, mutta vielä enemmän häpeää on aiheuttanut vaikeneminen. Ääneen ilmaiseminen tuntuu vapauttavalta, ja kannan seuraukset selkä suorana. Antakaa palaa.

Maailman luomiseen

Joitakin vuosia sitten huomasin kuinka suuri osa elämäni sisällöstä syntyy asenteestani. Olin tottunut näkemään itseni säälimättömästi riepottelevan maailman uhrina. Sitten, jonain maagisena hetkenä, koin oivalluksen siitä että päätän itse suhtautumiseni. Monessa mielessä en voi kontrolloida ympäröivää maailmaa, mutta voin vaikuttaa siihen millaisena ympäröivä maailma minulle sisäisenä kokemuksena esittäytyy.

Mikä valtava vastuu! Olisin tietysti yhä voinut jatkaa maailman syyttämistä siitä etteivät asiat aina mene kuten haluan tai odotan, mutta se olisi ollut sekä järjen että tunteen kannalta epäkäytännöllistä. Sen sijaan aloin vähitellen, monien rohkaisevien kokemusten ajamana, nyrjähtää kohti tilaa jossa tiedostan kuinka paljon todellisuudestani on omaa luomustani. Ulkoinen maailma on neutraalia informaatiovirtaa jota vastaanotan monenlaisina aistiärsykkeinä. Merkitys syntyy minussa.

Merkitys syntyy minussa, minun sisälläni, minun aivoissani, minun mielessäni.


Elämä näyttäytyy ajoittain tuskallisena. Ihmissuhteet viiltävät syvältä tai soitan kitaralla sormenpääni riekaleiksi. Se sattuu. Aistiärsyke on ja pysyy. Tuntuu tältä. Olemassaoloni intensiteetti ottaa välillä naurettavan mahtipontisia muotoja. Miten yhteen ihmiseen voi mahtua niin käsittämätön pakahduttavien tunteiden valtameri? Ajoittain olen miettinyt, kuinka paljon helpompaa elämä voisi olla ilman kaikkea tätä kärsimystä. Mutta miksi elämän pitäisi olla helppoa? Kuka jaksaa pelata peliä vailla haastetta?

Kivuttomuuden perään haikailu saa elämän tuntumaan lähes mahdottomalta. Se ei ole käytännöllistä. Sen sijaan käytännöllistä on opetella hyväksymään. Hyväksyn tunteeni. Karkuun juoksemisen sijaan antaudun, annan elämykseni hengittää. Joskus hyväksyminenkin vituttaa, ja sitten hyväksyn senkin. Aina en jaksa olla positiivinen - hyväksyn. Tältä saa tuntua. Se on ok.

Kaikki tunteet on kohdattava, niitä ei voi paeta loputtomiin. Älyllinen ymmärrys ei estä tunteita tapahtumasta, mutta voi auttaa jäsentämään ja luottamaan. Järki ja tunne eivät korvaa toisiaan, mutta voivat kulkea tasapainossa, käsi kädessä.


Vähitellen sisällä tapahtuva alkemistinen reaktio kiihtyy. Paska alkaa muovautua kullaksi. Mun ei enää tarvitse paeta kokemuksia; voin suhtautua kaikkeen eteentulevaan myönteisesti. Se ei aina ole helppoa. Joskus se tuntuu sietämättömän vaikealta.

Mutta jokin sisälläni on muuttunut. Maailma ei palkitse valittajia, valittaminen lietsoo pahoinvoinnille pysyvyyttä. Miksi vastustaisin maailmaa, kun maailma selvästikään ei muuta toimintaperiaatteitaan vaikka kuinka vinkuisin? Elämänkaareni pitää sisällään äärimmäisen rankkoja ja tuskallisia kokemuksia. Käytännöllistä ja todellista, toimivaa tässä ja nyt, on ollut opetella virittäytymään maailmaan. Hyväksyä, tiedostaa, rakastaa.

Yllättäen maailma alkaakin loistaa. Rankkoja elämyksiä tulee yhä eteen, mutta myönteinen suhtautuminen tuntuu ylläpitävän itseään. Kanavoin kauneutta ja elämänjanoa ympärilleni, ja se heijastuu kaikkialle, myös takaisin itseeni, moninkertaistuen. Palautesilmukka. Euforia kasvaa ja lisääntyy, ja inspiroidun todella pitämään huolta hyvinvoinnistani. Keho aukeaa ja vahvistuu, lihastukkeumat hellittävät ja mieli mahtuu hengittämään. Ihmiset näyttävät viehättäviltä ja kaikkeus tuntuu noin ylipäätään maukkaalta.

Tästäkö karmassa lienee kyse.


Pessimismi ilmentää totaalista vastuuttomuutta ja laiskuutta. Pessimismi on pakenemista, suojautumiskeino joka lähtee itseääntoteuttavasta profetiasta, kuvitelmasta, jonka mukaan ihminen on ainoastaan vittumaisen maailman kynsissä rimpuileva sätkynukke. Pessimisti perustelee negatiivista suhtautumistaan mantralla "pessimisti ei pety", mutta havaintojeni (ja myös omien kokemusteni) mukaan pessimisti pettyy kerta toisensa jälkeen lietsottuaan itsensä epäonnistumaan. Pessimisti on psykoosissaan myös etevä löytämään todisteita kielteisiä asenteitaan tukemaan.

Optimismi lähtee tehokkaimmillaan mahdollisimman rehellisestä havainnoinnista, siitä huomiosta että maailma tekee mitä haluaa, ja minä päätän tahdonko navigoida virrassa. Uskomattomien mahdollisuuksien avautuessa tosin tuntuu vaikealta edes kuvitella valitsevansa passiivista homehtumista ja uhri-identiteettiä. Kaikki muu kuin optimismi tuntuu musta sekä älylliseltä että emotionaaliselta epärehellisyydeltä.

Miksiköhän olen ajatellut, että kaikkea pitäisi voida kontrolloida? Taistelu maailmaa vastaan heijastuu kovalla kädellä takaisin, se on vastatuuleen ulostamista.

Myös taistelu maailmaa myötään heijastuu takaisin. Tämä on synergiaa. Minä virittäydyn ympäröivään todellisuuteen, yritän hahmottaa kuinka virtaukset kulkevat ja vähitellen opin havaitsemaan kohdalleni osuvia mahdollisuuksia. Se on kuin surffaamista. Virtaa ei voi pakottaa, mutta siihen voi heittäytyä mukaan. Jokaikinen hetki pursuaa mahdollisuutta, ja jokainen valittu mahdollisuus opettaa kasvamaan.

Liika epäröinti tekee flown mahdottomaksi. Polkupyörällä on vaikea ajaa jos ei luota siihen että jatkuva liike pitää pystyssä. Useimmat eivät kuitenkaan osaa sitä tuosta vain - taito kasvaa harjoittelemalla. Luottamus on loputtoman tärkeää, eikä kasva epäröimällä. Pakkomielteinen vaatimus asioiden pysyvyydestä synnyttää loputtomasti kärsimystä. Jos jokin on pysyvää, niin muutosprosessi.

Evoluutio on jatkuvaa. Kaikki elää, ja muutos on sitä hedelmällisempää mitä kokonaisvaltaisemmin muuttuva osaa virittäytyä.


Elämä on palkinnut minua luottamuksesta ja heittäytymisestä. Tavalla tai toisella projektit joihin ryhdyn tuntuvat onnistuvan, eivät aina tavalla jota olen odottanut, mutta palkitsevat kuitenkin - opettavat, rikastavat, lisäävät luottamusta maagiseen virtaukseen. Kaikki kasvaa ja vahvistuu.

Vähitellen opin toimimaan paremmin yhdessä, synkronisaatiossa - en vain toisten ihmisten kanssa, vaan koko maailman. Evoluutio ajaa tähän suuntaan - sellainen itsekeskeisyys joka ei ymmärrä kaiken hengittävän samana kokonaisuutena, ei säily koska se ei ole kestävää. Elämä ei ole nollasummapeli jossa yhden voitto tarkoittaa automaattisesti toisen tappiota. Ymmärtäessämme tämän pelin sääntöjen toimivuuden, alamme elää niiden mukaisesti, ja vähitellen yhä useampi voi kokea itsensä voittajaksi.

Tietynlainen itsekkyys kyllä hehkuu myönteisellä tavalla tämän kaiken ytimessä - ymmärrys siitä, etten voi auttaa maailmaa kestävästi jos laiminlyön oman hyvinvointini. Mitä paremmin voin, sitä paremmin maailma ympärilläni voi.

Matkan aikana jotkut toki syövät ja toiset tulevat syödyksi - se, että maailma palkitsee yhteispelistä, ei estä sitä olemasta julma. Kärsimys on todellinen kokemus, eivätkä kaikki koskaan ymmärrä kuinka siihen tulisi virittäytyä. Vahvimmat selviävät. Tylyä, mutta siinä piilee myös mahdollisuutemme. Me voimme vahvistua yhdessä. Me voimme aktiivisesti päättää luoda tänne kaunista, mutta se ei ensisijaisesti tapahdu ulkoa käsin - maailman ydin sijaitsee itsessä. Ympäristö transformoituu kun yksilö ottaa vastuun kasvuprosessistansa. Lannoittakaamme.

Rajattomasta luovuudesta syntyy rajattomat resurssit. Teknologia, tiede ja sisäinen evoluutio ovat kaikki ihmisen mielikuvituksen lapsia. Päätämme yhdessä mitä tahdomme ihmeillämme luoda.


Ehkä me voimme mitä tahansa?

Pakkomielle varmuudesta

Se on syvälle iskostuneena länsimaiseen kulttuuriin. Meillä on pakkomielle olla varmoja, tietää. Tämä on täysin absurdia: välineistö jolla käsittelemme tietoa, toisin sanoen kieli, on itsessään epäabsoluuttinen ja suhteellinen. Kielenkäyttö on aina subjektiivista, tulkintaa.

Me kaipaamme varmuutta kaikesta - ajatuksistamme, ihmissuhteistamme, työpaikoistamme, maailmasta. Tavoittelemme varmaa tietoa siitä mitä juuri nyt tapahtuu, ja haluamme varmistaa myös tulevaisuuden. Tulevaisuus ei kuitenkaan ole läsnä kuin potentiaalina; siksi emme varmistu. Voimme korkeintaan otaksua, visioida ja tutkia mahdollisuuksia, missä ei toki ole mitään vikaa. Se on ruokaa uteliaisuudelle ja mielikuvitukselle, se on inhimillinen perusvietti joka kehittää meitä eteenpäin. Haasteena on löytää siihen mielekäs suhtautuminen.


Elämme kaoottisessa universumissa. Jotta voisi saada absoluuttisia vastauksia, olisi tiedettävä kaikki mahdolliset vaikuttavat tekijät. Koska näitäkin tekijöitä kuitenkin jäsennellään epäabsoluuttisen kielemme kautta, emme voi päästä mihinkään lopulliseen lopputulokseen.

Asenteet jotka aiheuttavat pakkomielteitä absoluuttisuudesta ja varmuudesta, ovat siis jo lähtökohtaisesti perseestä. Filosofiassa tämä on toki ymmärretty jo aikaa sitten, mutta silti ihmiset käyttäytyvät toisin, myös monet niistä filosofeista jotka ovat asian tajunneet. Se osoittaa hyvin, kuinka paljon helpompaa on keksiä teorioita kuin soveltaa niitä käytäntöön. Kysytäänpä toisin: Miksi meidän tarvitsisi tietää mitään varmasti? Eikö riitä, että tiedämme tarpeeksi hyvin?

Ehkä!

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Sumeaa logiikkaa. Meidän ei tarvitse laskea kaikkea viimeiseen desimaaliin, etenkään kun se ei mitä ilmeisimmin ole mahdollista. Voimme havainnoida maailmaamme, keskittyä siihen mikä toimii riittävästi, ja unohtaa totuuden. "Totuus" on aina riippuvainen määrittelijänsä näkökulmasta. "Totuuden" julistaminen ei ole kehittävää.

Varmuus osoittautuu tarkasteltaessa illuusioksi jonka alla on epävarmuutta, kaaosta, loputon määrä muuttujia. Nämä muuttujat kuitenkin näyttävät muodostavan rakenteita, niissä on säännönmukaisuutta. Kun tätä fraktaalimöykkyä katsoo ja opettelee hyväksymään sen, rakastamaan sitä, siitä tulee ystävä. Elämä on virtaus. Me olemme virtaa pitkin soljuvia surffareita. Emme voi ainakaan kokonaan määrätä virran suuntaa, mutta voimme ohjata itseämme virrassa. Tämä näyttää olevan suurin saavutettavissa oleva vapaus. Mitä enemmän antautuu, sitä vapaammalta tuntuu.

Ihmiset tavoittelevat varmuutta, koska epävarmuus on pelottavaa, ahdistaa kun ei voi tietää. Ihmiset pelkäävät yleensä asioita joita eivät ole uskaltaneet kohdata. Kun olemisen väistämätön tosiasia näyttää olevan hyvin pitkälti kaiken perimmäinen epävarmuus, eikö olisi mielekästä hyväksyä se ja antautua sille? Se on kuin polkupyörällä ajoa - luottamus pitää pystyssä, mutta vasta kun on uskaltautunut liikkeeseen. Asian voisi kuvitella olevan hirvittävän monimutkainen, mutta mitä enemmän sitä pohtii, sitä yksinkertaisemmalta se tuntuu. Tämä ei toki vie pois olennaista: Se on loputon haaste, jossa riittää ratkottavaa luultavasti niin kauan kuin riittää elämääkin. Ihanaa.


Epäily on tervettä. Tätä kirjoitustakin on hyvä epäillä - kenenkään ei tarvitse uskoa minua. En ole varma varmuuden mahdottomuudesta. Olen valmis kyseenalaistamaan näkemystäni. Näitä asioita voi itse kokeilla. Epäily ei tarkoita sitä, että tarvitsisi aina ja jatkuvasti olla kyseenalaistamassa kaikkea. Epäily on sitä, että kykenee tarvittaessa kyseenalaistamaan minkä tahansa oman näkemyksensä, että yrittää ymmärtää miksi muut kyseenalaistavat sen, ja että välillä kyseenalaistaa vaikkei näyttäisi olevan tarvettakaan - eihän koskaan voi tietää. Skeptisyys ei poista mahdollisuutta luottaa asioiden pysyvyyteen, mutta tarjoaa työkalut selviytyä silloin kun sata kertaa samanlaisena toistunut asia tapahtuukin juuri tällä kertaa toisin.

Itse kokemusta ei tarvitse kyseenalaistaa. Kokemus on aina tavallaan absoluuttista - se tapahtuu ja se eletään. Kokemus ei kuitenkaan ole tietoa. Tieto viittaa käsitteisiin ja kieleen, merkityksiin, siihen mitä voidaan sanoa. Ihmisillä on tapana sekottaa toisiinsa kokemus ja tulkinta kokemuksesta. Se mitä sanotaan ei ole se mitä koetaan. Sanominenkin aiheuttaa kokemuksia, mutta se mitä sanoissa välittyy ei ole tuo kokemus, se on vain kartta jonka avulla kokemusta voi ymmärtää. Kun kerron jostain kokemuksestani toiselle ihmiselle, hän tekee oman tulkintansa ja kokee sen kautta jotain, luultavasti samansuuntaista muttei koskaan täysin samanlaista kuin minä. Kun sanon olevani hämmästynyt, niin sana "hämmästynyt" ei ole kokemukseni, se on vain tienviitta jonka avulla joku voi ymmärtää kokemustani, koska on itsekin kokenut jotain samankaltaista jonka on tottunut mieltämään käsitteeseen "hämmästynyt" liittyväksi.

Mitään tulkintaa kokemusten syistä tai varsinaisesta olemuksesta ei voida todistaa, ja miksi tarvitsisikaan? Erilaisilla näkökulmilla jonglööraaminen on leikkiä, viihdettä, eikä niillä pelaaminen vie kokemusten arvoa pois.

En voi hallita ympäristöäni kuin tiettyyn rajaan saakka, mutta voin itse päättää miten suhtaudun kokemukseeni. Deterministit toki sanovat, ettei vapaata tahtoa ole vaan kaikki on vain loputonta reagointia. Kun toisiinsa reagoivia asioita kuitenkin näyttäisi olevan maailmankaikkeudessa ääretön määrä, ja niillä kaikilla ääretön määrä ominaisuuksia, determinismin perusajatus tuntuu luhistuvan - se on teoreettista runkkaamista jolla ei ole paljonkaan tekemistä käytännössä koetun kanssa. Ei niin etteikö sekin ois silti kivaa.

Viime kädessä ei ole olennaista, onko vapaata tahtoa "oikeasti" olemassa, koska meillä ei ole mitään keinoa varmistua siitä. Philip K. Dick sanoi todellisuuden olevan "se joka ei katoa kun siihen lakkaa uskomasta". Kokemus vapaasta tahdosta ei katoa kun siihen lakkaa uskomasta. Se ei lakkaa edes silloin, kun saa loogisesti vakuutettua itselleen ettei sitä ole olemassa. Viime kädessä siis ainoa mielekäs tapa toimia tuntuisi olevan se, että toimimme kokemuksemme mukaan - minä teen vapaita valintoja tässä ja nyt. Tämä sopii yhteen sekä rationaalisen että emotionaalisen lähestymistavan kanssa - ne eivät ole keskinäisessä ristiriidassa.


Varmuus oman näkökulman totuudesta tekee avaramielisen ajattelun ja kommunikaation mahdottomaksi. Varmuus aiheuttaa fanaattisuutta ja ahdistusta, koska se synnyttää pakkomielteen todistaa muille kuinka asia on. Täydellinen todistaminen on mahdotonta. Tällainen dogmaattisuus aiheuttaa sotia, vihaa ja väkivaltaa. Pakkomielteen hylkääminen auttaa vapautumaan suurimpaan tarjolla olevaan varmuuteen. Olemme vähitellen vapautumassa siitä kollektiivisesti, koska kielemme, ja sitä kautta kykymme jäsentää maailmaamme ja elämäämme, on jatkuvassa kehityksessä. Myös tieteen kehitys kulkee samaan suuntaan - absoluuttisesta maailmankuvasta ollaan mm. kvanttimekaniikan ja säieteorioiden avulla siirrytty epämääräiseen maailmankaikkeuteen, jossa mikään ei ole täysin varmaa, mutta jossa jatkuvasti paremmin opitaan näkemään riittävän tarkasti jotta voidaan tehdä valintoja, toimia ja edetä.

Käytäntöä: Kaikki ajattelevat ajoittain absoluuttisesti. Havainnoidaan itseämme ja toisiamme. Kiinnitetään absoluuttiseen ajatteluun ja ilmaisuun huomiota, ja opetellaan vähitellen toimimaan toisin, juuri nyt.

Virtaan heittäytyminen pelottaa, mutta antautuessamme havahdummekin siihen että virtaus kannattelee ja pitää pystyssä paremmin kuin varmuus koskaan voisi, se varmuus jota ei oikeasti koskaan ollutkaan.