Kun rakkauden rajat liukenevat

Oli jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa jotain käytännöllistä rakkauden kiemuroista, joten tuumasta toimeen. Tämä on niin monitahoinen aihe, että teksti jää väkisinkin pintaraapaisuksi. Käsittelen joitakin mieleeni tulleita tärkeimpiä ydinajatuksia. En väitä näkemyksiäni Totuudeksi enkä voi taata niiden toimivuutta muiden elämässä. Itelleni pärisee.


Kerran oivalsin, kuinka keinotekoiselta rajoitukselta tuntuu ajatus siitä, että ihminen saisi rakastaa vain yhtä, tai että intiimisuhteita voisi olla vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Samanaikaisesti kuitenkin tuntui epämiellyttävältä mielikuva siitä, että jotkut panevat ympäriinsä ilman herkkyyttä, keskinäistä kunnioitusta tai kommunikaatiota, ja jotkut sitten kutsuvat sellaista "vapaaksi suhteeksi".

Aloin tutkiskella asiaa laajemmin. Rehellisyys johti ymmärrykseen: seurustelu ei estä kutkutusta muita ihmisiä kohtaan. Tuntui tärkeältä sanoa asia ääneen - en tahdo elää valheessa, en itseäni enkä muitakaan kohtaan.

Aloin hyväksyä sen tosiasian, etteivät tunteeni suostu asettumaan minkäänlaisiin tarkasti määriteltyihin, absoluuttisiin rajoihin. Polyamoria, kyky rakastaa montaa, tuntui sitä itsestäänselvemmältä mitä enemmän sitä tunnustelin. Kävi luonnolliseksi kysyä, miksei tunteita saisi myös fyysisesti ilmentää kenen tahansa kanssa. Miksi intiimisuhde tietyn ihmisen kanssa velvoittaisi rajaamaan muut pois? Harva uskoo, että vanhemmat rakastavat kahta lasta vähemmän kuin yhtä, tai että useat ystävyyssuhteet rajoittavat toistensa syvyyttä - miksi asia olisi toisin intiimisuhteissa?

Miksi ylipäätään koemme niin suurta tarvetta määritellä suhteitamme? Miksi on tärkeää rajata, onko joku ihminen "ystävä" tai "kumppani"? Miksei "ystävän" kanssa voisi olla intiimiä kontaktia?


Ihmisillä on luonnollisesti kaikenlaisia oletuksia polyamorian suhteen. Jotkut diagnosoivat sen sitoutumiskammoisten kivankuuloiseksi tavaksi oikeuttaa epäempaattinen, sekoileva ympäriinsänussinta. Miksei se voisi sitäkin olla, mutta itelleni on tuntunut tärkeältä, että suhteeni pääsevät vapaasti muovautumaan, kasvamaan ja syventymään, romantiikalla tai ilman. En näe selviä rajoja "ystävyyden" ja "muun" välillä. Minulla ei ole pelkoa pitkiä, vaikka koko elämänkin mittaisia suhteita kohtaan - nautin siitä että ihmissuhteillani on aikaa ja tilaa rakentua. En vain näe että yhden suhteen tulisi väistämättä rajata muut pois. Ajankäytölliset kysymykset ovat toki todellisia, mutta rehellinen kommunikaatio ja herkkyys tuntuvat toimivan paljon paremmin kuin absoluuttiset säännöt.

Yleinen kommentti tuntuu myös olevan: "Mä oon mustasukkanen, emmä pystyis!" Musta yksi polyamorian ydinajatuksista on se, että mustasukkaisuus ja muutkin kielteiset tunteet pyritään tiedostamaan, havainnoimaan ja ymmärtämään, ja niistä keskustellaan. Niiden olemassaolon hyväksyminen on tuntunut toimivan paljon paremmin kuin tukahduttaminen - sama pätee elämän muillakin alueilla. Olemme omistushaluisia, kehitämme helposti riippuvuuksia ja haluamme pitää tärkeistä asioista tiukasti kiinni koska olemme epävarmoja. Pelkäämme yksinjäämistä. Jos elämme ajatuksessa, jonka mukaan elämämme ei mitenkään voisi olla täyttä ilman tiettyä ihmistä, tarketuminen lienee aika väistämätöntä.

Itestäni tuntuu vahvasti siltä, ettei mikään tietty yksittäinen ulkoinen elementti ole välttämätön täydelle elämälle. Olemme toki sosiaalisia eläimiä ja yhteys on luonnollinen tilamme, mutta olemme myös varsin hyviä sopeutumaan.

Kokemukseni mukaan rakkaus ei pysty kukoistamaan jos sitä yritetään pakottaa. Se on herkkä instrumentti - liian jäykkä ja puristava ote estää soljuvuuden. Parasta mitä rakkaudelle voi tehdä, on poistaa sen tieltä esteitä ja luoda sille tilaa hengittää ja kasvaa dynaamisesti. Loppu sujuu itsestään.


Kommunikaatio. Pelottava muuttuu mahdolliseksi ja siedettäväksi kun siitä puhuu ääneen. Empatia ja herkkyys ovat välttämätön avu. Haaste on suuri, mutta mitä enemmän olen puhunut ja kuunnellut, sitä selkeämmäksi on käynyt että puhumattomuus ja välttely ovat täysin mahdottomia vaihtoehtoja - ne aiheuttavat sellaisia ongelmia, joita ei välttämättä saa millään tavalla selvitettyä tai korjattua. Rankkojen aiheiden käsittely on ajoittain kivuliasta ja saattaa koetella sietokyvyn rajoja, mutta mikä voisi olla kasvattavampaa?

Uusiin ihmisiin rakastuminen tuntuu poikkeuksetta höyrähdyttävältä kokemukselta, ja silloin on suuri vaara sokeutua jo olemassaolevien suhteiden tarpeille. Konkreettinen vaara on myös se, että yhden suhteen ongelmia on helppo alkaa huomaamattaan paeta uusiin suhteisiin, joihin aiemmat ongelmat kuitenkin seuraavat itsepintaisesti mukana. Tuoreen suhteen alkuenergia tuntuu helposti aiheuttavan kritiikitöntä suhtautumista rakastumisen kohteeseen. Rakastuminen herättää usein tunteen siitä, että uusi ihminen on nyt jotain täysin uudenlaista, ihmeellistä, ennennäkemätöntä, vastaus kaikkiin toiveisiin joita on ikinä ihmissuhteisiin uskaltanut kohdistaa. Tämän tiedostaminen auttaa jäsentämään omaa tunnemaailmaa.

On luonnollista, että ihmisten määrän lisääntyessä mahdolliset muuttujat lisääntyvät myös. On suuri haaste saada kahdenkin ihmisen välinen suhde toimimaan, saati sitten jos ihmisiä on enemmän. Polyamoria kuitenkin myös helpottaa monia asioita. Ihmiset tuntuvat monogamisissa suhteissa usein pettävän toisiaan (ja itseään), ja näen suureksi syyksi tälle halujen kieltämisen. Polyamorisessakin suhteessa on toki mahdollista pettää valehtelemalla - jos on esimerkiksi sovittu, että kaikista intiimikontakteista puhutaan avoimesti, niin siitä on hyvä pitää kiinni. Ei liene mielekästä antaa lupauksia joita ei ole valmis pitämään. On tärkeää, että suhteet perustuvat osapuolten yhteisymmärrykselle.

Olen matkani varrella ehtinyt käydä läpi monenlaisia ajatuksia ja tunnetiloja, ja ajoittain kyseenalaistanut näkemyksiäni hyvinkin rankasti. Rohkea tarkastelu selkiyttää. Kerta toisensa jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että tämä olemisen tapa toimii minulla tässä ja nyt ja tuntuu oikealta.


Vaikeimpia kysymyksiä polyamorian suhteen tuntuisivat ainakin itselleni olevan sukupuolitaudit ja jälkikasvu, tosin näistä molemmat ovat suuria haasteita myös ei-polyamoristisissa suhteissa.

Sukupuolitaudit ovat ainakin itseäni pelottaneet niin kauan kuin olen niiden olemassaolosta tiennyt. Olen pähkäillyt paljon sitä, miten useiden kumppanien kanssa olisi mielekästä toimia. Esimerkiksi HIV saattaa näkyä vasta kolmen kuukauden kuluttua tartunnasta. Jos haluttaisiin olla äärimmäisen varmoja, olisi loogista, että sukupuolitaudit mahdollistavaa kontaktia otettaisiin vasta sen jälkeen, kun uusi kumppani on käynyt testeissä kolme kuukautta viimeisen suojaamattoman seksikontaktinsa jälkeen.

Kiemuroita seuraa: Loogisesti äärimmilleen vietynä, suojaamatonta seksiä (luonnollisesti myöskään suuseksiä) ei saisi harrastaa kenenkään sellaisen kanssa, joka on viimeisten kolmen kuukauden aikana harrastanut suojaamatonta seksiä kenenkään sellaisen kanssa, joka ei ole käynyt testeissä ja on viimeisten kolmen kuukauden aikana harrastanut suojaamatonta seksiä kenenkään sellaisen kanssa joka ei ole käynyt testeissä ja on viimeisten kolmen kuukauden aikana harrastanut suojaamatonta seksiä... jne.

Käytännössä tuntuisi aika mahdottomalta ja yksinkertaisesti epäkäytännölliseltä asettaa rehellisyyden lisäksi mitään absoluuttisia sääntöjä tai vaatimuksia. Olen tunnustellut vaihtoehtoa "oo kenen kanssa haluut, mutta mä en oo sun kanssa jos oot altistanut ittes mille tahansa sukupuolitaudit mahdollistavalla kontaktille etkä oo käyny testeissä", mutta käytännössä virta kuitenkin usein vie mukanaan - seksiin liittyy aina riskejä, jotka nyt vaan on hyväksyttävä jos siitä tahtoo nauttia. En voi vaatia muilta asioita joita en itsekään tahdo toteuttaa.

Käytännössä olen kokenut toimivaksi ratkaisuksi sen, että ihmiset skarppaavat sen suhteen kenen kanssa pelehtivät, kommunikoivat siitä avoimesti ja käyvät säännöllisesti sukupuolitautitesteissä. Riskejä on aina olemassa ja äärettömän ihana ihminen saattaa tietämättään kantaa sukupuolitautia. Spontaanius on kuitenkin niin tärkeä osa seksuaalisuutta, että mitkään tiukat ja joustamattomat säännöt eivät yksinkertaisesti tunnu mielekkäiltä. En silti voi kyllin alleviivata sitä, kuinka tärkeäksi koen kunnioituksen terveyttä kohtaan, omaa ja muiden.

Polyamoria ei myöskään tarkoita sitä, että kaikkien tai kenenkään kanssa olisi pakko harrastaa seksiä, etenkään suojaamattomasti. Tärkeintä on kokemus siitä, että jokainen asettaa itse omat rajansa, ilmaisee ne selkeästi ja kunnioittaa muiden rajoja.


Lapset ovat se toinen suuri haaste - kuinka ne sopivat yhteen polyamorian kanssa? Selvää on, että lapsi vaatii valtavasti aikaa ja paneutumista, ja tarkoittaa pitkäaikaista sitoutumista jossa itsestä riippuvaisen olennon hyvinvointi on asetettava etusijalle. Epäilemättä kyseessä on yksi ihmiselämän suurimpia haasteita, polyamorialla tai ilman. Itsellänihän ei (vielä?) jälkikasvua ole, mutta voisin kuvitella, että etenkin pari ensimmäistä vuotta ovat joka tapauksessa niin intensiivisiä, että edes vanhempien välisen romanttisen suhteen aktiiviseen ylläpitämiseen ei välttämättä ole kummemmin aikaa. Luottaisin yksinkertaisesti osapuolten herkkyyteen ja empatiankykyyn - huomioonottavuus ja kommunikaatio ovat tässäkin avainasemassa. Ei ole reilua, että toinen juoksee missä sattuu ja toinen istuu kotona lapsen kanssa, tosin erilaisten ihmisten dynamiikat aiheuttavat tälläkin alueella loputtoman määrän mahdollisuuksia ja tilanteita.

Tämä laaja aihe ansaitsisi oman tekstinsä. Eipä siitä siis tällä erää enempää.


Parhaimmillaan polyamoria tuntuu rikastavan kaikkien osapuolten elämää. Meillä on tapana projisoida odotuksiamme tunteidemme kohteisiin, ja monoamorisessa mallissa yhden ihmisen harteille saattaa kasaantua kohtuuttoman suuria vaatimuksia ja oletuksia. Hyväksyn kaikkien ihmisten täydellisen ainutlaatuisuuden. Erilaisten ihmisten kanssa on erilaisia kokemuksia, ja joidenkin kanssa voi nauttia täysin toisenlaisista asioista kuin toisten. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että yksi ihminen olisi parempi kuin toinen, vain että yksi ihminen on erilainen kuin toinen.

Polyamoria on ollut äärettömän rankka polku. Se ei missään tapauksessa ole helppo olemisen muoto, vaan kuten kaikki henkiset haasteet, vaatii valtavasti tahtoa, panostusta, joustavuutta ja määrätietoisuutta. Itselleni tämä on kuitenkin ollut valtavan palkitseva taival joka kulkee sulavasti käsi kädessä muun ajatus- ja arvomaailmani kanssa. Olen oppinut todella paljon itsestäni ja muista ihmisistä ja alkanut nähdä ja arvostaa inhimillisen kokemuksen kauneutta aivan eri tavalla kuin ennen. Vaihtelevat perspektiivit ravitsevat olemisen kaikkia puolia.

Aiheesta puhuminen aiheuttaa kulttuurinormeistamme johtuen häpeää, mutta vielä enemmän häpeää on aiheuttanut vaikeneminen. Ääneen ilmaiseminen tuntuu vapauttavalta, ja kannan seuraukset selkä suorana. Antakaa palaa.

Maailman luomiseen

Joitakin vuosia sitten huomasin kuinka suuri osa elämäni sisällöstä syntyy asenteestani. Olin tottunut näkemään itseni säälimättömästi riepottelevan maailman uhrina. Sitten, jonain maagisena hetkenä, koin oivalluksen siitä että päätän itse suhtautumiseni. Monessa mielessä en voi kontrolloida ympäröivää maailmaa, mutta voin vaikuttaa siihen millaisena ympäröivä maailma minulle sisäisenä kokemuksena esittäytyy.

Mikä valtava vastuu! Olisin tietysti yhä voinut jatkaa maailman syyttämistä siitä etteivät asiat aina mene kuten haluan tai odotan, mutta se olisi ollut sekä järjen että tunteen kannalta epäkäytännöllistä. Sen sijaan aloin vähitellen, monien rohkaisevien kokemusten ajamana, nyrjähtää kohti tilaa jossa tiedostan kuinka paljon todellisuudestani on omaa luomustani. Ulkoinen maailma on neutraalia informaatiovirtaa jota vastaanotan monenlaisina aistiärsykkeinä. Merkitys syntyy minussa.

Merkitys syntyy minussa, minun sisälläni, minun aivoissani, minun mielessäni.


Elämä näyttäytyy ajoittain tuskallisena. Ihmissuhteet viiltävät syvältä tai soitan kitaralla sormenpääni riekaleiksi. Se sattuu. Aistiärsyke on ja pysyy. Tuntuu tältä. Olemassaoloni intensiteetti ottaa välillä naurettavan mahtipontisia muotoja. Miten yhteen ihmiseen voi mahtua niin käsittämätön pakahduttavien tunteiden valtameri? Ajoittain olen miettinyt, kuinka paljon helpompaa elämä voisi olla ilman kaikkea tätä kärsimystä. Mutta miksi elämän pitäisi olla helppoa? Kuka jaksaa pelata peliä vailla haastetta?

Kivuttomuuden perään haikailu saa elämän tuntumaan lähes mahdottomalta. Se ei ole käytännöllistä. Sen sijaan käytännöllistä on opetella hyväksymään. Hyväksyn tunteeni. Karkuun juoksemisen sijaan antaudun, annan elämykseni hengittää. Joskus hyväksyminenkin vituttaa, ja sitten hyväksyn senkin. Aina en jaksa olla positiivinen - hyväksyn. Tältä saa tuntua. Se on ok.

Kaikki tunteet on kohdattava, niitä ei voi paeta loputtomiin. Älyllinen ymmärrys ei estä tunteita tapahtumasta, mutta voi auttaa jäsentämään ja luottamaan. Järki ja tunne eivät korvaa toisiaan, mutta voivat kulkea tasapainossa, käsi kädessä.


Vähitellen sisällä tapahtuva alkemistinen reaktio kiihtyy. Paska alkaa muovautua kullaksi. Mun ei enää tarvitse paeta kokemuksia; voin suhtautua kaikkeen eteentulevaan myönteisesti. Se ei aina ole helppoa. Joskus se tuntuu sietämättömän vaikealta.

Mutta jokin sisälläni on muuttunut. Maailma ei palkitse valittajia, valittaminen lietsoo pahoinvoinnille pysyvyyttä. Miksi vastustaisin maailmaa, kun maailma selvästikään ei muuta toimintaperiaatteitaan vaikka kuinka vinkuisin? Elämänkaareni pitää sisällään äärimmäisen rankkoja ja tuskallisia kokemuksia. Käytännöllistä ja todellista, toimivaa tässä ja nyt, on ollut opetella virittäytymään maailmaan. Hyväksyä, tiedostaa, rakastaa.

Yllättäen maailma alkaakin loistaa. Rankkoja elämyksiä tulee yhä eteen, mutta myönteinen suhtautuminen tuntuu ylläpitävän itseään. Kanavoin kauneutta ja elämänjanoa ympärilleni, ja se heijastuu kaikkialle, myös takaisin itseeni, moninkertaistuen. Palautesilmukka. Euforia kasvaa ja lisääntyy, ja inspiroidun todella pitämään huolta hyvinvoinnistani. Keho aukeaa ja vahvistuu, lihastukkeumat hellittävät ja mieli mahtuu hengittämään. Ihmiset näyttävät viehättäviltä ja kaikkeus tuntuu noin ylipäätään maukkaalta.

Tästäkö karmassa lienee kyse.


Pessimismi ilmentää totaalista vastuuttomuutta ja laiskuutta. Pessimismi on pakenemista, suojautumiskeino joka lähtee itseääntoteuttavasta profetiasta, kuvitelmasta, jonka mukaan ihminen on ainoastaan vittumaisen maailman kynsissä rimpuileva sätkynukke. Pessimisti perustelee negatiivista suhtautumistaan mantralla "pessimisti ei pety", mutta havaintojeni (ja myös omien kokemusteni) mukaan pessimisti pettyy kerta toisensa jälkeen lietsottuaan itsensä epäonnistumaan. Pessimisti on psykoosissaan myös etevä löytämään todisteita kielteisiä asenteitaan tukemaan.

Optimismi lähtee tehokkaimmillaan mahdollisimman rehellisestä havainnoinnista, siitä huomiosta että maailma tekee mitä haluaa, ja minä päätän tahdonko navigoida virrassa. Uskomattomien mahdollisuuksien avautuessa tosin tuntuu vaikealta edes kuvitella valitsevansa passiivista homehtumista ja uhri-identiteettiä. Kaikki muu kuin optimismi tuntuu musta sekä älylliseltä että emotionaaliselta epärehellisyydeltä.

Miksiköhän olen ajatellut, että kaikkea pitäisi voida kontrolloida? Taistelu maailmaa vastaan heijastuu kovalla kädellä takaisin, se on vastatuuleen ulostamista.

Myös taistelu maailmaa myötään heijastuu takaisin. Tämä on synergiaa. Minä virittäydyn ympäröivään todellisuuteen, yritän hahmottaa kuinka virtaukset kulkevat ja vähitellen opin havaitsemaan kohdalleni osuvia mahdollisuuksia. Se on kuin surffaamista. Virtaa ei voi pakottaa, mutta siihen voi heittäytyä mukaan. Jokaikinen hetki pursuaa mahdollisuutta, ja jokainen valittu mahdollisuus opettaa kasvamaan.

Liika epäröinti tekee flown mahdottomaksi. Polkupyörällä on vaikea ajaa jos ei luota siihen että jatkuva liike pitää pystyssä. Useimmat eivät kuitenkaan osaa sitä tuosta vain - taito kasvaa harjoittelemalla. Luottamus on loputtoman tärkeää, eikä kasva epäröimällä. Pakkomielteinen vaatimus asioiden pysyvyydestä synnyttää loputtomasti kärsimystä. Jos jokin on pysyvää, niin muutosprosessi.

Evoluutio on jatkuvaa. Kaikki elää, ja muutos on sitä hedelmällisempää mitä kokonaisvaltaisemmin muuttuva osaa virittäytyä.


Elämä on palkinnut minua luottamuksesta ja heittäytymisestä. Tavalla tai toisella projektit joihin ryhdyn tuntuvat onnistuvan, eivät aina tavalla jota olen odottanut, mutta palkitsevat kuitenkin - opettavat, rikastavat, lisäävät luottamusta maagiseen virtaukseen. Kaikki kasvaa ja vahvistuu.

Vähitellen opin toimimaan paremmin yhdessä, synkronisaatiossa - en vain toisten ihmisten kanssa, vaan koko maailman. Evoluutio ajaa tähän suuntaan - sellainen itsekeskeisyys joka ei ymmärrä kaiken hengittävän samana kokonaisuutena, ei säily koska se ei ole kestävää. Elämä ei ole nollasummapeli jossa yhden voitto tarkoittaa automaattisesti toisen tappiota. Ymmärtäessämme tämän pelin sääntöjen toimivuuden, alamme elää niiden mukaisesti, ja vähitellen yhä useampi voi kokea itsensä voittajaksi.

Tietynlainen itsekkyys kyllä hehkuu myönteisellä tavalla tämän kaiken ytimessä - ymmärrys siitä, etten voi auttaa maailmaa kestävästi jos laiminlyön oman hyvinvointini. Mitä paremmin voin, sitä paremmin maailma ympärilläni voi.

Matkan aikana jotkut toki syövät ja toiset tulevat syödyksi - se, että maailma palkitsee yhteispelistä, ei estä sitä olemasta julma. Kärsimys on todellinen kokemus, eivätkä kaikki koskaan ymmärrä kuinka siihen tulisi virittäytyä. Vahvimmat selviävät. Tylyä, mutta siinä piilee myös mahdollisuutemme. Me voimme vahvistua yhdessä. Me voimme aktiivisesti päättää luoda tänne kaunista, mutta se ei ensisijaisesti tapahdu ulkoa käsin - maailman ydin sijaitsee itsessä. Ympäristö transformoituu kun yksilö ottaa vastuun kasvuprosessistansa. Lannoittakaamme.

Rajattomasta luovuudesta syntyy rajattomat resurssit. Teknologia, tiede ja sisäinen evoluutio ovat kaikki ihmisen mielikuvituksen lapsia. Päätämme yhdessä mitä tahdomme ihmeillämme luoda.


Ehkä me voimme mitä tahansa?

Pakkomielle varmuudesta

Se on syvälle iskostuneena länsimaiseen kulttuuriin. Meillä on pakkomielle olla varmoja, tietää. Tämä on täysin absurdia: välineistö jolla käsittelemme tietoa, toisin sanoen kieli, on itsessään epäabsoluuttinen ja suhteellinen. Kielenkäyttö on aina subjektiivista, tulkintaa.

Me kaipaamme varmuutta kaikesta - ajatuksistamme, ihmissuhteistamme, työpaikoistamme, maailmasta. Tavoittelemme varmaa tietoa siitä mitä juuri nyt tapahtuu, ja haluamme varmistaa myös tulevaisuuden. Tulevaisuus ei kuitenkaan ole läsnä kuin potentiaalina; siksi emme varmistu. Voimme korkeintaan otaksua, visioida ja tutkia mahdollisuuksia, missä ei toki ole mitään vikaa. Se on ruokaa uteliaisuudelle ja mielikuvitukselle, se on inhimillinen perusvietti joka kehittää meitä eteenpäin. Haasteena on löytää siihen mielekäs suhtautuminen.


Elämme kaoottisessa universumissa. Jotta voisi saada absoluuttisia vastauksia, olisi tiedettävä kaikki mahdolliset vaikuttavat tekijät. Koska näitäkin tekijöitä kuitenkin jäsennellään epäabsoluuttisen kielemme kautta, emme voi päästä mihinkään lopulliseen lopputulokseen.

Asenteet jotka aiheuttavat pakkomielteitä absoluuttisuudesta ja varmuudesta, ovat siis jo lähtökohtaisesti perseestä. Filosofiassa tämä on toki ymmärretty jo aikaa sitten, mutta silti ihmiset käyttäytyvät toisin, myös monet niistä filosofeista jotka ovat asian tajunneet. Se osoittaa hyvin, kuinka paljon helpompaa on keksiä teorioita kuin soveltaa niitä käytäntöön. Kysytäänpä toisin: Miksi meidän tarvitsisi tietää mitään varmasti? Eikö riitä, että tiedämme tarpeeksi hyvin?

Ehkä!

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Sumeaa logiikkaa. Meidän ei tarvitse laskea kaikkea viimeiseen desimaaliin, etenkään kun se ei mitä ilmeisimmin ole mahdollista. Voimme havainnoida maailmaamme, keskittyä siihen mikä toimii riittävästi, ja unohtaa totuuden. "Totuus" on aina riippuvainen määrittelijänsä näkökulmasta. "Totuuden" julistaminen ei ole kehittävää.

Varmuus osoittautuu tarkasteltaessa illuusioksi jonka alla on epävarmuutta, kaaosta, loputon määrä muuttujia. Nämä muuttujat kuitenkin näyttävät muodostavan rakenteita, niissä on säännönmukaisuutta. Kun tätä fraktaalimöykkyä katsoo ja opettelee hyväksymään sen, rakastamaan sitä, siitä tulee ystävä. Elämä on virtaus. Me olemme virtaa pitkin soljuvia surffareita. Emme voi ainakaan kokonaan määrätä virran suuntaa, mutta voimme ohjata itseämme virrassa. Tämä näyttää olevan suurin saavutettavissa oleva vapaus. Mitä enemmän antautuu, sitä vapaammalta tuntuu.

Ihmiset tavoittelevat varmuutta, koska epävarmuus on pelottavaa, ahdistaa kun ei voi tietää. Ihmiset pelkäävät yleensä asioita joita eivät ole uskaltaneet kohdata. Kun olemisen väistämätön tosiasia näyttää olevan hyvin pitkälti kaiken perimmäinen epävarmuus, eikö olisi mielekästä hyväksyä se ja antautua sille? Se on kuin polkupyörällä ajoa - luottamus pitää pystyssä, mutta vasta kun on uskaltautunut liikkeeseen. Asian voisi kuvitella olevan hirvittävän monimutkainen, mutta mitä enemmän sitä pohtii, sitä yksinkertaisemmalta se tuntuu. Tämä ei toki vie pois olennaista: Se on loputon haaste, jossa riittää ratkottavaa luultavasti niin kauan kuin riittää elämääkin. Ihanaa.


Epäily on tervettä. Tätä kirjoitustakin on hyvä epäillä - kenenkään ei tarvitse uskoa minua. En ole varma varmuuden mahdottomuudesta. Olen valmis kyseenalaistamaan näkemystäni. Näitä asioita voi itse kokeilla. Epäily ei tarkoita sitä, että tarvitsisi aina ja jatkuvasti olla kyseenalaistamassa kaikkea. Epäily on sitä, että kykenee tarvittaessa kyseenalaistamaan minkä tahansa oman näkemyksensä, että yrittää ymmärtää miksi muut kyseenalaistavat sen, ja että välillä kyseenalaistaa vaikkei näyttäisi olevan tarvettakaan - eihän koskaan voi tietää. Skeptisyys ei poista mahdollisuutta luottaa asioiden pysyvyyteen, mutta tarjoaa työkalut selviytyä silloin kun sata kertaa samanlaisena toistunut asia tapahtuukin juuri tällä kertaa toisin.

Itse kokemusta ei tarvitse kyseenalaistaa. Kokemus on aina tavallaan absoluuttista - se tapahtuu ja se eletään. Kokemus ei kuitenkaan ole tietoa. Tieto viittaa käsitteisiin ja kieleen, merkityksiin, siihen mitä voidaan sanoa. Ihmisillä on tapana sekottaa toisiinsa kokemus ja tulkinta kokemuksesta. Se mitä sanotaan ei ole se mitä koetaan. Sanominenkin aiheuttaa kokemuksia, mutta se mitä sanoissa välittyy ei ole tuo kokemus, se on vain kartta jonka avulla kokemusta voi ymmärtää. Kun kerron jostain kokemuksestani toiselle ihmiselle, hän tekee oman tulkintansa ja kokee sen kautta jotain, luultavasti samansuuntaista muttei koskaan täysin samanlaista kuin minä. Kun sanon olevani hämmästynyt, niin sana "hämmästynyt" ei ole kokemukseni, se on vain tienviitta jonka avulla joku voi ymmärtää kokemustani, koska on itsekin kokenut jotain samankaltaista jonka on tottunut mieltämään käsitteeseen "hämmästynyt" liittyväksi.

Mitään tulkintaa kokemusten syistä tai varsinaisesta olemuksesta ei voida todistaa, ja miksi tarvitsisikaan? Erilaisilla näkökulmilla jonglööraaminen on leikkiä, viihdettä, eikä niillä pelaaminen vie kokemusten arvoa pois.

En voi hallita ympäristöäni kuin tiettyyn rajaan saakka, mutta voin itse päättää miten suhtaudun kokemukseeni. Deterministit toki sanovat, ettei vapaata tahtoa ole vaan kaikki on vain loputonta reagointia. Kun toisiinsa reagoivia asioita kuitenkin näyttäisi olevan maailmankaikkeudessa ääretön määrä, ja niillä kaikilla ääretön määrä ominaisuuksia, determinismin perusajatus tuntuu luhistuvan - se on teoreettista runkkaamista jolla ei ole paljonkaan tekemistä käytännössä koetun kanssa. Ei niin etteikö sekin ois silti kivaa.

Viime kädessä ei ole olennaista, onko vapaata tahtoa "oikeasti" olemassa, koska meillä ei ole mitään keinoa varmistua siitä. Philip K. Dick sanoi todellisuuden olevan "se joka ei katoa kun siihen lakkaa uskomasta". Kokemus vapaasta tahdosta ei katoa kun siihen lakkaa uskomasta. Se ei lakkaa edes silloin, kun saa loogisesti vakuutettua itselleen ettei sitä ole olemassa. Viime kädessä siis ainoa mielekäs tapa toimia tuntuisi olevan se, että toimimme kokemuksemme mukaan - minä teen vapaita valintoja tässä ja nyt. Tämä sopii yhteen sekä rationaalisen että emotionaalisen lähestymistavan kanssa - ne eivät ole keskinäisessä ristiriidassa.


Varmuus oman näkökulman totuudesta tekee avaramielisen ajattelun ja kommunikaation mahdottomaksi. Varmuus aiheuttaa fanaattisuutta ja ahdistusta, koska se synnyttää pakkomielteen todistaa muille kuinka asia on. Täydellinen todistaminen on mahdotonta. Tällainen dogmaattisuus aiheuttaa sotia, vihaa ja väkivaltaa. Pakkomielteen hylkääminen auttaa vapautumaan suurimpaan tarjolla olevaan varmuuteen. Olemme vähitellen vapautumassa siitä kollektiivisesti, koska kielemme, ja sitä kautta kykymme jäsentää maailmaamme ja elämäämme, on jatkuvassa kehityksessä. Myös tieteen kehitys kulkee samaan suuntaan - absoluuttisesta maailmankuvasta ollaan mm. kvanttimekaniikan ja säieteorioiden avulla siirrytty epämääräiseen maailmankaikkeuteen, jossa mikään ei ole täysin varmaa, mutta jossa jatkuvasti paremmin opitaan näkemään riittävän tarkasti jotta voidaan tehdä valintoja, toimia ja edetä.

Käytäntöä: Kaikki ajattelevat ajoittain absoluuttisesti. Havainnoidaan itseämme ja toisiamme. Kiinnitetään absoluuttiseen ajatteluun ja ilmaisuun huomiota, ja opetellaan vähitellen toimimaan toisin, juuri nyt.

Virtaan heittäytyminen pelottaa, mutta antautuessamme havahdummekin siihen että virtaus kannattelee ja pitää pystyssä paremmin kuin varmuus koskaan voisi, se varmuus jota ei oikeasti koskaan ollutkaan.

Ihmineläin: Lähde

primitiivistä, surrealistista a capella -peilimusiikkia.
emootio, neurogenetiikka, rituaali.
hyöky.
elämysmaailman uudelleenkytkentä.

CD on ulkona, mp3t tarjolla torrentina. http://oletustila.net
musavideo http://www.youtube.com/watch?v=PCyiAGaSNNg
biisejä myös http://mikseri.net/ihminelain

reset

Maybe Logic - dokumentti nyrjäytysspektrin tajuntaalaajentavimmasta päästä.

http://www.overstream.net/view.php?oid=m2t1n5initn1
tää tuntuu semmoselta dokkarilta jota jokaisen ois hyvä luupata, mieluusti useita kertoja. auttaa fanaattisuuteen, vastuuttomuuteen, epätoivoon, absoluuttisuuteen ja yleiseen tyhmyyteen. auttaa purkamaan jumiutuneita luuppeja. antiparanoidi.

ehkä.

sain tossa jokin aika sit enkkutekstitykset valmiiks tähän loistavaan dokkariin. wilsonin puhe on etenkin vanhoilla päivillään paikoittain käsittämätöntä muminaa, siksi siis enkkutekstit enkunkieliseen dokkariin. suomitekstit tulossa myös, jos ei enkku taitu.

wilsonille altistuminen on inspiroinu monessa isoja elämänmuutoksia. wilson ei tietysti tee mitään sun puolesta, vaan voit kiittää ihan ittees ku huomaat et jotain tapahtuu.

Perseennuolenta ei oo kivaa, rehellisyys on

Elämme kulttuurissa jossa olemme oppineet perseennuolentaan, sanomaan sen mitä oletamme toisen haluavan kuulla sen sijaan että sanoisimme mitä oikeasti ajattelemme. Olemme tottuneet kelaamaan, että empaattinen ihminen ei tee asioita jotka saattavat muista tuntua pahalta. Tämä sokeuttaa - ylläpidämme toistemme valheellisia minäkuvia koska on sosiaalisten normien vastaista aiheuttaa säröjä kanssaihmisten naamioihin.

Todelliselta empatialta tuntuu minusta tiedostaa epärehellisyyden laajempia seurauksia. Valheilla miellyttämiseen perustuva kommunikaatio on mitäänsanomatonta, latteaa, yhdentekevää. Kyllä, rehellisyys sattuu joskus. Entä sitten? Vaihtoehto sattuu pitkällä aikavälillä paljon enemmän, ja tuntuu sitä mahdottomammalta mitä enemmän antautuu rehellisyyteen. On hillitön tunne kokea voivansa kommunikoida suoraan, vailla tarvetta peitellä alastonta, rosoista itseänsä.


Rehellisyys on loputon haaste. Ensimmäinen askel on rehellisyys itseä kohtaan. Itsekriittisyys on jatkuva prosessi - kehitysvara on rajaton. Balanssin löytäminen on vaikeaa - kuinka löytää sopiva itsekriittisyyden aste ilman vaipumista perfektionismiin tai itseinhoon? Hyvä lähtökohta on oivaltaa olevansa joka tapauksessa päättymätön prosessi, ja siinä mielessä aina valmis. Täydellinen.

Itsereflektio vaatii onnistuakseen tietynlaista meditatiivista tilaa - kykyä havainnoida omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan niiden ulkopuolelta, "objektiivisesti". Vähitellen siinä harjaantuu, oppii ymmärtämään millaisilla kieroilla tavoilla sitä normaalisti yrittää peitellä itseltänsä vikojaan, virheitään ja ongelmiaan. Ajan kuluessa alkaa herkistyä huomioimaan itsessä tapahtuvia prosesseja, ja oppii vähitellen suhtautumaan epämiellyttäviinkin oivalluksiin positiivisesti: Tiedostan omaavani ikävältä tuntuvan ominaisuuden, mutta tämän ymmärtäessäni ja etenkin hyväksyessäni astun askelen eteenpäin koska se ei enää ole piilossa ja voin alkaa toimia toisin. Tiedostamattomassa tilassa ihminen joko jättää tällaiset oivallukset huomioitta tai keksii tekosyitä joiden varjolla voi esittää, etteivät ne olisi totta. Tiedostavassa tilassa oppii suorastaan janoamaan kritiikkiä koska se on niin kehittävää.

"Mitä ajattelija ajattelee, todistaja todistaa." Jos haluaa ylläpitää mitä tahansa staattista tilaa tai ajatusmallia, sen puolesta löytää kyllä todisteita. Mieli filtteröi pois kaiken joka kyseenalaistaa vallitsevan asiantilan, ja homeinen epätila pääsee jatkumaan. Ei kuitenkaan täysin kivutta, koska jossain alitajunnassa paukuttaa outo tuntemus siitä, että jokin on pielessä. Ainoa tie pois tällaisesta tilasta on aloittaa prosessi omien ominaisuuksiensa hyväksymistä kohti. Hyväksyminen johtaa väistämättä kehitykseen. Tästä lähtökohdasta käsin kumpuaa myös mahdollisuus muihin kohdistuvaan rehellisyyteen.

Joskus on tosi vaikea kertoa asioita kaunistelematta etenkin rakkaille ihmisille. Kun löydän itseni tilanteesta jossa tiedän haluavani sanoa jotain mutta havaitsen jumiutuneeni pohtimaan sitä miten asian ilmaisisin, niin usein vaan tyrkkään lauseen käyntiin, kadottaen siten mahdollisuuden miettiä liikaa: Kun lumivyöry käynnistyy, on pakko purkaa sisällä kiehuvat ajatukset. Se on rankkaa mutta myös äärimmäisen vapauttavaa. Jos jonkun asian sanominen ääneen tuntuu pelottavalta, se on luultavimmin sanomisen arvoinen.


Voisi kuvitella, että tärkeimpänä motiivina sanomisten kaunisteluun olisi halu suojella itselle tärkeitä ihmisiä kärsimykseltä. Koin joskus suuren oivalluksen hetken tajutessani dominoivan motiivin olevan yleensä paljon itsekeskeisempi: Itse asiassa me kaunistelemme todella usein suojellaksemme itseämme toisten kustannuksella. Me pelkäämme ettemme kestäisi tuntemuksia joita toisten loukkaantuminen rehellisyydestämme aiheuttaa, joten kaunistelemme tai jätämme sanomatta, jotta emme itse joutuisi kärsimään tuntiessamme toisen kärsimyksen. Tällä epärehellisyydellä kuitenkin usein pitkitämme ja laajennamme kaikkien osapuolten kärsimystä ylläpitämällä tarpeetonta valheiden verkostoa. On aliarvioivaa kuvitella, etteivät muut kestäisi rehellisyyttä tai siitä mahdollisesti seuraavaa alkujärkytystä.

Suorasukaisuus ajaa väistämättä joitain ihmisiä pois, mutta toisaalta itse ainakin huomattavasti mieluummin ajankin pois ihmiset jotka eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen, kuin pidän heidät lähellä esittämällä olevani jotain mitä en ole. Mitä paremmin hyväksymme itsemme, sitä helpompaa meidän on hyväksyä muita.

Olen hyvin viehtynyt ajatukseen tehokkaasta kommunikaatiosta. Aina itselle kaikista suorin ja selkein tapa ei välttämättä ole paras tapa kommunikoida - hyvä kommunikaatio on myös sitä että kuuntelee, ymmärtää miten toinen ajattelee, millaisilla sanoilla ja käsitteillä. Ei ole olemassa mitään absoluuttisia sääntöjä tai rajoja siitä mitä toiselle ihmiselle saa sanoa, mutta emotionaalisella ja älyllisellä herkkyydellä on mahdollista tunnustella sitä, miten sanomansa saa parhaiten perille. Hyvä nyrkkisääntö tuntuu olevan, että karsii turhaa kuorrutusta ja paskanjauhantaa. Kiemurtelu vie yleensä kauemmas asian ytimestä. Kaikkea ei toisaalta aina tarvii sanoa. Jos tuntuu vaikealta olla rehellinen, on useimmiten mahdollista pitää turpa kiinni. Antaa palaa.


Viimeiseksi vielä eräästä olennaisesta rehellisyyden haasteesta: Rehellisyys luo valtaa. Kyky nähdä omien valheellisten konstruktioidensa läpi aiheuttaa kykyä nähdä myös muiden lävitse. Rehellisyyden toteuttaminen synnyttää väistämättä valtaa. Valta tuntuu useimmista ihmisistä hyvältä. Tätä on elintärkeä balansoida ottamalla teoistaan vastuu. Vapaus ei ole ainoastaan rajattomuutta, se on myös laajaa ymmärrystä siitä että teoilla on seurauksia. Valta aiheuttaa valtatrippejä, sokaistumista siitä hyvänolontunteesta joka herää kun ihminen tuntee itsensä jossain mielessä toista paremmaksi, toisen yläpuolella seisovaksi. On hyvä ylläpitää monipuolista itsereflektiota, laajentaa ymmärrystään omista motiiveistaan. On helppo lipsahtaa käyttämään tarkkanäköisyyden tuomaa valtaa alistamisen välineenä sosiaalisen kieroilun vyyhdeissä. Erityisen helppoa tämä on ihmisille, jotka keskittyvät havainnoimaan muiden vikoja unohtaen omansa.

Ystävä sanoi nerokkaasti: Valta ilman rakkautta on väkivaltaa.

Rakkaus olkoon tärkein motiivi rehellisyyteen.


Rehellisyys muuttuu sitä helpommaksi, mitä useammat ihmiset sitä pyrkivät toteuttamaan. Turhalla idealismilla voi pyyhkiä persettä: Ei ole pakko, eikä varmaan mahdollistakaan, olla täydellisen rehellinen. Olennaista on jatkuvasti kasvaa kohti suurempaa rehellisyyttä. Mitä enemmän totumme vastaanottamaan suoruutta, sitä helpommalta se tuntuu, ja sitä absurdimmalta tuntuu ajatus aiemman sosiaalisen teatterin jatkamisesta. Me kaikki heijastamme toisiamme, ja mitä puhtaampina heijastumme, sitä mielekkäämmältä kanssakäymisemme tuntuu.

Synkronisiteetti on hot!

"Sattumat" jotka tuntuvat merkityksellisiltä tai herättävät merkityksellisyyttä, mikä tahansa tapahtuma joka tuntuu olevan yhteydessä johonkin muuhun tapahtumaan.

Synkronisiteetti on ehkä myös "objektiivinen" voima, mutta koska asioiden objektiivisen laidan todistaminen ei ole mahdollista eikä edes tarpeellista, ensisijainen ja riittävä merkitys syntyy siitä elämyksestä jonka ite saan kokiessani yhteyttä minkä tahansa kohtaamieni/kokemieni asioiden välillä. "Etukäteen" olemassaolevaa merkityssuhdetta ei tarvitse olla. Olennainen merkitys on siinä mitä alitajuntani nostaa esiin, tai henkilökohtaisessa oivalluksessa jonka synkronisiteettikokemuksesta saan.

Esimerkki. Mietin ystävääni johon en ole pitkään aikaan ollut yhteydessä, ja juuri sillä hetkellä tämä soittaa puhelimeeni. Näillä ei ole välttämättä minkäänlaista kausaalisuussuhdetta, voi toki olla että on, mutten voi sitä kuitenkaan absoluuttisesti todistaa. Todistaminen on kuitenkin yhdentekevää, koska tapahtuma joka tapauksessa tuntuu minusta jännittävältä, se innoittaa, siitä tulee hauska fiilis. Koska se vaikuttaa kokemukseeni, se väistämättä vaikuttaa koko elämääni - elämäni on sitä mitä koen.

Toinen esimerkki. Tahtoisin tehdä jotain vaativaa, mutta epäröin. Sitten törmäänkin satunnaisessa yhteydessä vaikkapa tiettyyn sanaan joka liittyy epäröintini aiheeseen, ja saan siitä tarvitsemani puhdin toteuttaa tekemiseni. Ei sen takia, että yhteys olisi välttämättä mitenkään absoluuttinen, vaan sen takia että se nostaa esiin tunne-elämyksen joka tuntuu intuitiivisesti tärkeältä.

Synkronisiteetti helpottaa intuitiivista elämistä. Kysehän ei siis oo siitä, että intuitiiviset valinnat välttämättä olis itessään parempia ku epäintuitiiviset, vaan siitä tuntemuksesta jonka valintani teettää - se synnyttää flow-fiiliksen, tunteen siitä että olen läsnä ja tietoinen. "Tämä tapahtuu minulle juuri nyt", synkronisiteettikokemus shokeeraa ymmärtämään että minä olen tässä ja nyt, kaikkien tapahtuvien asioiden summa. Synkronisiteetti ja intuitio auttavat kohtaamaan.

Synkronisiteetin lisääntyminen on tuntunut tosi hyvältä. Yritän suhtautua siihen uskomattoman naurettavalla vakavuudella, sanojen kaikissa mahdollisissa merkityksissä.

Psykoottiset ja/tai paranoidit ihmiset saattavat ottaa synkronisiteetin liian vakavasti ilman naurettavaa uskomattomuutta, joka saattaa johtaa ei-toivottuihin reaktioihin.