Ilviselmä

Isi mä haluun viel valvoo

2012-01-10T12:15:00.000+02:00

Entä jos ei nyt vaan ole mahdollista estää teknologian kehitystä suuntaan, jossa enenevästi kuka tahansa voi seurata kenen tahansa tekemisiä?

Entä jos yksityisyys todella on viimeinen tabu?

Merkittävä osa yksityisyyttä kutistavista muutoksista tapahtuu siten, että yksilöt alkavat käyttää teknologioita ja ohjelmistoja, jotka toimivat virallisessa tarkoituksessaan erinomaisesti - kyllähän esimerkiksi Facebook on hemmetin tehokas tiedonjakamisen työkalu.

(ja kyllä, tarjoaa muutakin kuin kyllästyttäviä päivityksiä joissa ihmiset kertovat (mitenkään arkista puuhastelua väheksymättä) virtuaalipuutarhanhoidostaan tai dokausreissuistaan tai valittavat muiden ihmisten olemassaolosta - hanki parempia seuraa jos nykyisen laatu surettaa)

Siinä sivussa, kuin huomaamatta, yhä useammat aiemmin yksityisenä pidetyt asiat alkavat olla ihan arkisesti jaettavaa kamaa. Siinä sivussa, kuin huomaamatta, ihmisten nettikäyttäytyminen taltioituu automaattisesti kasvottomiin tietokantoihin.

Tämän ohella auktoriteetit saavat jatkuvasti käyttöönsä, pienten ja ihan viattomien myönnytysten kautta, yhä tehokkaampia valvontamekanismeja (esim. televalvonta ja GPS-paikannus).

Mikäli yksityisyyden haihtuminen on vääjäämätön kehityskulku (olettaen, ettei tapahdu jonkinlaista totaalista globaalia romahdusta, joka rampauttaa sähkö- ja viestintäverkoston toiminnan), millaisin keinoin sitä voisi ohjata myönteiseen suuntaan?

Miten eläisimme maailmassa, jossa tieto todella olisi kaikkien saatavilla - ei vain niin, että auktoriteetit ja suuryritykset voivat valvoa kansalaisia, vaan niin että kaikki voisivat valvoa kaikkia?

Syytämme mieluusti (usein toki perustellusti) viranomaistahoja kieroine agendoineen, mutta mitä viitteitä nykymaailmassa on siitä, etteivät ihmiset massana (kyllä, myös sinä ja minä) käytännössä päätyisi, ilmankin valtioita ja kapitalismia, ottamaan käyttöönsä yksityisyyttä nakertavaa teknologiaa?

Painotan esittäväni myös seuraavat kysymykset sellaisesta näkökulmasta, jossa en varsinaisesti tiedä, missä määrin osaan pitää havaitsemaani kehityskulkua myönteisenä, mutta leikin sillä mahdollisuudella, että tuo kehityskulku tulee jatkumaan riippumatta siitä pidämmekö siitä vai emme:

Entä jos todellinen ongelma onkin se, että valvonta tapahtuu liian harvojen toimesta? Entä jos valvontaa ei olekaan liikaa vaan liian vähän?

muuta luettavaa:
http://en.wikipedia.org/wiki/Sousveillance
http://hautakangas.puheenvuoro.uusisuomi.fi/93112-scifia-paattele-itse

Mul meni Henry vähän rikki

2011-11-29T22:56:00.004+02:00

Viime viikko oli aikamoisen kiivasta rallia. Erityisen mieleenpainuva käännekohta oli se kun putosin vähän holtittomasti kiipeilyseinältä (tapahtumapaikkana Pasilan Cave, terveisii vaan) ja totesin frendille että tulinpa alas aika tiukasta kulmasta ja että tuntu jotta vähän kovempi lattia tai rujompi laskeutumiskulma, ni ois menny joku raaja jengalle. No, pari minuuttia myöhemmin tipuin vähän rujommassa kulmassa hieman hallitsemattomammalla tyyli(ttömyyde?)llä, mikä ei ollu kivaa, ja jonka myötä mulle rakas oikea kätöseni otti kyynärpään kohdalta 90 astetta kulman – väärään suuntaan. Tosi väärään. Ei vaatinu edes sitä kovempaa lattiaa (jommoisen puute tosin varmaankin esti laajemman tuhon kylvännän).

Äimistyttävää.

Vaistonvaraisesti sitä yritti kiskasta rimpulaa suoraksi. Oho, sehän loksahti paikoilleen. Eiku fnord, ei loksahtanutkaan, nyt se sojottaa taas tonne!

näytti aika paljon tolta, paitsi et tost ei näy miten inhasti se roikku,

eikä paljastu miltä tuntuu kun se hajoava käsi kiinni mun itsessäni.

Seurasi kauhua, syvää hengittelyä, pelonsekaista naureskelua ja oivallus siitä, että olin ihan ite herutellu tämmöstä tapahtuvaksi uhkarohkeudellani ja vähän heikosti hallitulla liialla innolla. Jääpussit teki nannaa. Ystävä rakas totes et hyvin sä kyl hoidat tän tilanteen. Hämmästys. Hämmästys. Asteikol yhest kymppiin, kuin paljon sattuu? Öö, sanotaan ny vaikka et kuus. Ei viel itketä. Miltähän tuntuu itkee kivust emmä muista öö entä miltäköhän tuntuis jos noi tyypit jotka parhaillaan nnostaa mua alas komprois ja tippusin tän yli puolen metrin pudotuksen suoraan tän käden päälle huh selvisin huh kaikki menee---

Ambulanssissa (en ollukaan hetkeen ehtiny tuijotella semmosen söpöjä kattopaneeleita) mietin et tässä sitä ollaan, ei voi ku antaa asioiden tapahtua, romuks meni ja tää ja tuleva on nyt vaan kannettava. Hetimiten kävi aika ilmeiseks mimmonen läksy ja itsenheijastelullinen mahis tässä on tarjolla. Yrjötti ja nauratti ja tuntu siunatulta&jomottavalta&kiitolliselta ettei ehkä tullu mitään pitkäaikaisia vaurioita. Kiitollisuutta, joo. Yllättävänkin paljon kiitollisuutta. Ja uteliaisuutta. Ja hidasta voihkintaa ja yninää.

Bulanssisedät ei jostain syystä saanu muhun lääkitystä tiputettua, vaikka suonet pullotti ihan nätisti. Sairaalaan rekisteröityessämme totesivat kuitenkin vastaanottovirkailijalle annosteellensa 15 grammaa empatiaa. Allekirjotan. Piipa-autossa oli turvallista ja viihdykästä lepuuttaa, eikä tiekään ollu liian töyssynen. Huimas kyl.

Sairaalapedillä oli hauska höpistä sairaalatyöntekijöiden kanssa niitä näitä. Mulla on kuulemma hyvä asenne, paitsi että vähän huolestuttavaa että kyseliäänä poikana aprikoin jo, koskakohan pääsen takas seiniä ryömiskelemään. Olin myös vähän kärsimätön, koska olin sopinu kamujen kanssa viikonloppumatkasta. Ja koska oisin halunnu esittää loputtomasti kysymyksiä kelle tahansa kuuntelevalle.

Mua pyydettiin taas arvostelemaan kivullisia ominaisuuksiani. Sattuu vähemmän ku viimeks. Hoitaja tuumas et mul on aika korkee kipukynnys. Emmä tiiä. Ei se vaa ollu niin älytöntä kipua. Vrt. kolme kertaa murtunu solisluuni tai paha hammassärky. No, emmä silti tätä joka päivä ottais. Jotain troppejakin muhun puskettiin.

Fiilistelin, että vaatii varmaan lekurilta aika paljon pokkaa lekurilta repästä potilaan vänkyrällä oleva uloke paikoilleen ilman mitään ylimääräsiä työkaluja. Ootin et se ois saattanu olla huomattavanki kiduttava operaatio, mut lopulta se tuntu ennemminki tosi mielenkiintoselta, erikoislaatuisen kiehtoval taval hämärältä keholliselta elämykseltä. Lääkityskin varmaan tosin oli ihan kohallaan tossa vaiheessa. Ja sit se oli ohi, ja aika suuri määrä jomottavaa, arkaa ja jähmeää haihtu Herra Ortopedin taidokkaan kiskaisun mukana.

Sit sairaalaan kaahas kolmipäinen lauma (kiitti vaan jäbät), ja kyllähän sitä nauratti tila ja tilanne, ja välttämättömältä tuntu myös alleviivailla tapahtumaketjun siunauksellisuutta. Tokat röntgenit otettu, ennuste oli hyvä, käsi kantositeessä ja luottamus elämän omituisuuteen korkeella. Suunnattiin puskuri kohti Kuopiota, jonne suuntautuvalla automatkalla tajusin omakohtaisen kokemuksen kautta, miksi opiaattipäät aina nuokkuvat. Sairaalasta saamani lääkityksen aiheuttama jälkipöhnä (no ok, oli haaverillanikin varmasti jotain vaikutusta) aiheutti äärettömän ankean, maailman epämotivoituneimman tilan, jossa pelkkä silmien avoinna pitäminen tuntui suurenmoiselta sankariteolta, ja välillä oli pakko riippua minuutti tai pari pää jalkojen välissä jotta ulostulostaan innostuneet vatsanvallat tyyntyisivät ja välttyisin haisevalta sappihelvetiltä. Huumori auttoi paljon, perillekin lopulta päästiin, tosin vasta huomenna.

Seuranneina päivinä on tullu tutkailtua ihteä ja omia puuhia lempeän kriittisessä valossa, mietiskellen miten voisin vastedes toimia etevämmin. Polte takas seinien äärelle on kova.

Onnekkaasta onnettomuudestani on nyt nelisen vuorokautta. Välillä jomottaa kovasti, ja tuntuu ouolta tehä kaikki yhellä kädellä. Turvotus saa mut näyttää tosi naurettavan, öö, no kato tota kuvaa. Mut kyl tämmönen väkisinkin lisää mielenkiintoani elämään – vaikken voikaan väittää että siitä ois aiemminkaan ollu pahemmin vajausta. Kirjotin muuten just vähän kielelläni, kun vasen käsi oli vasemmalla altilla ja piti yltää numeronäppylöille näppiksen oikees reunas. Enkä meinaa malttaa sallia kantositeessä lojuvan käteni levätä ku tekis mieli rämpyttää näppistä molemmin kourin, ripeästi ja ajatuksen tahdissa.

Vaik tää kaikki oliki tosi selvästi oma syy, ni "miten voit olla noin huolimaton pässi"-tyyppisen itsesyyttelyn sijaan oon kohdistellu itseeni enemmänki myötätuntosta naureskelua, että no just tämmönen räveltäjä mä välillä oon. Tapahtuman muistelu on nostatellu melkoisia väristyksiä, ja kun surffailin youtubesta videoita hakusanalla "elbow dislocation" niin tuli kyl pariinkin otteeseen tippa linssiin, mut sehän on kans lähinnä pelkkää plussaa.

Tuntuu vaan niin uskomattoman hyvältä mennä lihasvoiman ja -kontrollin äärilaidoille. Ja ylittää se. Ku on liian kiire kehittyä ja mennä eteenpäin (havaitsen kans kiireettä oppia kiireettömämmäks), ni seuraukset on helposti tällasia. Kurinpalautus. Kovalla kädellä. Kyl tämmösen myötä tajuu arvioida vauhtiaan ja tutkailla menoaan vähän uusista kulmista. Yhtäkkii tosi hidas boulderointi kuulostaa tosi paljon aiempaa tenhoavammalta. Rennompi. Keskittyneempi.

Et, ennen kaikkee tää on ollu hemmetin opettavainen, kasvattava ja inspiroiva kokemus. Ja, no, on se vielä sanottava, kivulias.

Tai siis hei, kyl mä suosittelen lämpimästi yllättävän loukkaantumisen aiheuttamaa oksettavaa kipua, ällistystä ja osittaista liikuntakyvyttömyyttä. Ihan uus maailma voi aueta.

Että kirjoitinkin paskaa (Ihmisvihaajat, osa 2)

2011-11-03T18:09:00.001+02:00

Koklasin muutama päivä sitten provokaation jaloa taitoa tekstilläni Ihmisvihaajat, tappakaa itsenne. – ilmeisen toimivasti, koska tekstistä tuli parissa päivässä blogini luetuin ja fb-tykätyin julkaisu. Tyttöystäväni vastasi tekstiini oivalla vastaprovokaatiolla Teknologian palvojat, vetäkää handuun. Ehdotan lukemaan, vaikka tästä tekstistä on varmaan mahdollista nauttia (?) ilmankin. Tämä teksti kommentoi siis suoraan edelliseni väittämiä.

Selittelyä

En ala vetämään kokonaan takaisin väittämällä mainittua tekstiäni täydeksi pelleilyksi, mutta oikeastaan itsellenikään ei ole kovin selvää, missä kohtaa kulki provokaation ja "todellisten mielipiteideni" välinen raja – osittain varmaan siitäkin syystä, että jätin monet tekstin ajatuksista (itsellenikin) täysin kesken, raa'aksi ja viimeistelemättömäksi (jossain määrin laiskuuttani, jossain määrin uteliaisuuttani, jossain määrin ärsyttämisenhaluani, jossain määrin tietämättömyyttäni). Heittelin ilmoille varsin laiskasti (jos ollenkaan) perusteltuja väittämiä, koska halusin manata esiin aktiivista keskustelua ja tiukkoja argumentteja.

Pääosin palaute oli yllättävänkin positiivista ja fiilistelevää, ja keskustelua syntyi hyvin. Muutamat ihmiset, ihan oikeutetusti, kritisoivat tekstissäni möllöttäviä aukkoja, ja joitakin teksti mitä ilmeisimmin vitutti ja loukkasikin. Useasti olen saanut teksteistäni palautetta linjoilla "Loistavaa, ei mitään lisättävää, puit sanoiksi jotain mitä oon pitkään yrittäny ilmaista" tai "Plääh, itsestäänselvyyksiä". Semitrollailuni herättämä innokas keskustelu ja joidenkin räiskyvät reaktiot tuntuivat varsin virkistävältä vaihtelulta.

Halusinko mä siis sanoa tekstilläni jotain?

No, kyllä mä yritin siinä ilmaista jotain ihan todellisia näkökulmiani. Musta tuntuu oikeasti tärkeältä ajatukselta, että ihmisen putkinäköisyys ja itsekkyys ovat lähtökohtaisesti samanlaista kuin muidenkin organismien. Tämän tarkoitan erityisesti vastalauseena niille näkemyksille, joiden mukaan ihminen on jotenkin syntyperäisesti virheellinen tai paha. Muutkin lajit ilmentävät pääperseisyyttä, ihminen vain on sattunut ajautumaan kovin vaikutusvaltaiseen asemaan. Yksi ihmisen erikoisuuksista on se kiihtyvä tahti, jolla kulttuurimme on viimeisten vuosisatojen aikana muuttunut. Meillä on yhtäkkiä kapasiteettia aiheuttaa jos jonkinlaisia ekokatastrofeja ja muuten vaan ikävää, koska käsissämme on äimistyttävällä tahdilla kehittynyttä tietotaitoa ja teknologiaa, jonka laajamittaisia vaikutuksia emme oikein ymmärrä, ja jota ylipäätään emme vielä kovinkaan hyvin hallitse.

Tahdoin herättää ajatuksia teknologiasta yhtenä luonnon ilmenemismuotona, koska häkellyttävän monet puhuvat teknologiasta jotenkin täysin "luonnon jatkumosta irrallisena" ilmiönä. Musta tällainen ajattelu on vahingollista, ja kuten liiallinen ihmiskielteisyyskin, vaikeuttaa kollektiivista vastuunottoamme ja hankaloittaa ongelmien selkeää analysointia. Niin kauan kun lähtökohtana on joko koko ihmisyyden vihaaminen, tai "vain" niinkin perustavanlaatuisesti ihmisyyteen vyyhtiytyneen ilmiön kuin teknologian vihaaminen, lienee aika hankalaa lähestyä kriittisiä kysymyksiä rehellisesti ja selväpäisesti.

En siis esimerkiksi ajattele, ettei tuhoisaa teknologiaa olisi olemassa (ja luonnossahan on tuhoisia ilmiöitä ilman ihmistäkin). Keskeistä on aina vain kysyä, miten olemassaolevaa teknologiaa käytetään – mihin tarkoitusperiin, millaisilla arvoilla, millaisin perustein, millaisin varotoimenpitein, millaisella flowlla. Suhtaudun teknologiaan myönteisesti, mutta en uskaltaisi väittää itseäni varsinaisesti teknologiaoptimistiksi. En usko, että teknologiaan liittyviä ongelmia saadaan korjattua pelkällä teknologialla, vaan näen välttämättömänä kokonaisvaltaisen asennemuutoksen liittyen mm. luontosuhteeseemme ja paikkaamme maailmassa, sekä tapaamme ajatella resursseista, systeemeistä ja kielestä. Näihin kytkeytyen, pidän välttämättömänä askelia sellaisen talousjärjestelmän suuntaan, jossa ihmisten, muiden eliöiden tai planeettamme hyvinvoinnin kustannuksella ei ole mahdollista kasvattaa kohtuuttomia määriä valtaa (=yksilöille/minkäänlaiselle eliitille kasautuvaa vaurautta).

Jos olisin kirjoittanut pohdiskelevammin, olisin varmaankin selkeyttänyt myös käsitteisiin "luonnollinen" ja "luonnonmukainen" liittyvää hyökkäystäni. Minulta kysyttiin, miksi ylipäätään puhua "luonnollisesta" jos lähtöoletuksena on, että kaikki on luonnollista. No miksi? Koska uskon siihen, että tärkeistä asioista on mahdollista puhua ainakin jokseenkin selkeästi. Musta nuo käsitteet ovat epämääräisiä, tai ainakin niitä käytetään usein aika epäselvillä ja harhaanjohtavilla tavoilla. Yleensähän niillä pyritään viittaamaan kestävään tai symbioottiseen toimintaan, sellaiseen joka ei pelkällä olemassaolollaan tuhoa edellytyksiä itsensä tai ympäristönsä jatkumiselle, ja toisaalta teknologiasta puhutaan ikään kuin olisi itsestäänselvää, ettei sitä mitenkään voi käyttää kestävästi tai symbioottisesti, mikä ei mielestäni ole perusteltua.

Muihin tekstini itseäni epäilyttäviin väitteisiin kuului vihjaus oman sukupuuttonsa aiheuttaneista lajeista. Todellisuudessa minulla on tarkan tiedon sijaan vain ounasteluja siitä, että sellaisia on ollut olemassa. Tästäkin kaipaisin keskustelua (jota ei toistaiseksi ole liiemmin syntynyt; jos joku haluaa laajentaa käsityksiäni asian suhteen niin siitä vaan.)

Ja: "Vaikka paiskoisimme stratosfäärit täyteen ydinräjähteitä, valtava määrä elämänmuotoja säilyisi, selviytyisi ja sopeutuisi". Voi tietysti olla, että näin olisikin. Itselleni kuitenkin tuli tekstiä kirjoittaessani mieleen lähinnä bakteerit.

Ihmisen tuhoisuutta käsiteltäessä ei ole riittävää tarkastella pelkästään niitä vahinkoja, joita ihminen aiheuttaa itselleen ja kaikista välittömimmälle elinympäristölleen. On pyrittävä ottamaan mahdollisimman paljon huomioon koko ekosysteemin toimintaa ja toimintaperiaatteita. Uskon, että niiden sivuuttaminen johtaisi koko ihmislajin luhistumiseen, minkä vuoksi kokonaisvaltaisempi ja vastuullisempi suhtautuminen on ihan silkalla itsekeskeisellä järjelläkin ajateltuna hyvä ratkaisu, ja toisaalta uskon kyllä myös, että olemme kovaa kyytiä havahtumassa näiden tosiasioiden suhteen.

Systeeminvastaisuutta käsittelevästä osiosta. En näe mitään täysin meistä irrallista "paskaa systeemiä", johon kuuluu "noi" muttei "me". "Niiden vastustaminen" alkaa turhan helposti muovata "meistä" juurikin suuresti halveksimiamme "niitä". On aika vaikea löytää balanssia sen suhteen, missä määrin on aiheellista kritisoida muiden toimintaa, ja missä kohtaa olisi parempi keskittyä ottamaan vastuuta omista teoistaan, luomaan vaihtoehtoisia toimintatapoja ja välittämään hyvää inspiraatiota eteenpäin. Syntipukkeihin keskittyminen voi aiheuttaa pahanlaatuista sokeutumista, ja kytkeytyy haluttomuuteen nähdä omaa (ja oman ryhmän) vastuuta siinä, miksi asiat maailmassa ovat niin kuin ovat. En siis ajattele, ettei huonosti toimivia systeemejä pitäis kritisoida (kuten tekstin loppupuolella pyrinkin alleviivaamaan, mikä ilmeisesti meni joiltain lukijoilta ohi). Noilla systeemiaiheisilla heitoillani pyrin kiinnittämään huomiota siihen naiiviuteen, jota monesti huomaan "yhteiskunta/kapitalismi/eliitti/nykymaailmakriittisen ajattelun" ilmentävän. Sama systeemi tapahtuu tässä ja tuolla. Omaa lusikkaa ei voi erottaa sopulista.

Sit vielä maininta "Eiköhän maailmankaikkeudessa kukoistavia ekosysteemejä riitä", jolla ei ollu tarkotus provoilla että tää planeetta ois haaskattavissa, vaan sörkkiä esiin ajatuksia mittakaavasta – ihmisen näkövinkkelistä katsottuna kaikista keskeisintä on ihmisen mittakaavan suhteen merkittävät ja huomattavat tapahtumat, mutta tuo näkövinkkeli ei ole ainoa oikea tahi ainoa mahdollinen.

Trollin elämää

Niin, mä olen oikeasti aika huono provokaattori, koska en yleensä malta seisoa provokaatioideni takana kovinkaan pitkään. Yleensä alan aika nopeasti selittelemään, mitä mieltä "ihan oikeasti" olen. Kai se liittyy jotenkin siihen, etten halua loukata ihmisiä, enkä kestä ajatusta siitä, että ihmiset muodostais musta, ööh, "vääriä" mielikuvia. Mulle on kuitenkin myös tärkeää kokeilla erilaisia lähestymistapoja kiinnostaviin aiheisiin, minkä vuoksi valitsinkin kirjoittaa tollasella sävyllä.

Mietin, miksi tommonen provosoiva teksti vetoaa ihmisiin niin paljon. Yks syy on varmasti se, että me tykätään asettua joukolla jotain toista ihmistä tai ihmisryhmää vastaan. Yhdessä on kiva vihata. Ihmiset tuntevat ryhmähenkeä kun jotain vitun idiootteja haukutaan.

Kattelin tossa jokin aika sitten netistä jotain telkkarin improvisaatio-ohjelmaa. Yks juttu minkä noteerasin oli, että (olettaakseni aikuisista koostuva) studioyleisö nauroi kaikista eniten, kun puhuttiin pissasta, kakasta, pippelistä tai pimpistä. Läppien ei tarvinnu olla erityisen hyviä, kunhan seksi tai eritteet mainittiin jossain muodossa. On se vaan niin hurjaa, kun tiettyjä, riettaita sanoja kuulee ilmaistavan ääneen. Tulee vähän mieleen Arhi Kuittisen blogaus, "kuola vain valuu kun voi puhua asioita joita ei ala-astella uskaltanut open kuullen puhua."

Muhun vetoaa kans monesti just tollaset jutut, ja ilmeisesti moniin lukijoihinkin. Mikäs siinä.

Kovinkaan valmiita tai selkeitä mielipiteitähän mulla ei tekstin aiheesta ollut, eikä ole yhäkään. Tekee mieli provosoida kun se on monella tapaa niin tehokasta, mikä toisaalta tuntuu jotenkin surulliseltakin. Tykkään kirjoittaa huolellisesti ja monesta näkökulmasta mietittyjä kannanottoja, mutta kun oikeasti haluaisin kuulla myös näkökulmia jotka asettuvat täysin esittämiäni vastaan. Monesti keskustelua ei juurikaan synny jos pyrin kirjoittaessani ottamaan jo valmiiksi huomioon mahdollisimman monta erilaista perspektiiviä ja vastaamaan ennakoivasti mahdollisimman moneen vastaväittämään.

Raivokkuus lähestymistapana toimii, mutta sitten siinä on myös tosi huonoja puolia, esim. että se lietsoo aggressiivista meininkiä, jolle sillekin on paikkansa, mutta jota ei musta silti oo mitenkään välttämätöntä kylvää. Provosoinnissa on sekin ongelma, että on ihmisiä jotka eivät tajua provosointia provosoinniksi, minkä seurauksena saattavat niellä virheellisiä väittämiä sellaisenaan, jolloin sinänsä hyväntahtoinen provosointiyritys muuttuukin silkaksi misinformaatioksi... (juu, siinäkin on puolensa.)

En siis nyt todellakaan sano, ettei saa provosoida enkä julista esittämiäni näkemyksiä uudeksi uskonnokseni (varmaan toisinaan provoilen tulevaisuudessakin); kunhan nyt vaan kuvailen niitä ajatusvirtoja joita lävitseni on kuljeksinut.

Kelpais: Enemmän visionäärisiä, älykkäitä, rohkaisevia, vilpittömän uteliaita, haastavia ja toiveikkaita kannanottoja ja näkökulmia, jotka eivät aliarvioi lukijaansa.

Niin, eihän kyseinen teksti tosiaan mikään oivalluksentäyteisin luomukseni ollut, mutta tekemällä oppii, ja tää on musta ollut tosi opettavaista, taas kerran.

Ihmisvihaajat, tappakaa itsenne.

2011-10-29T17:34:00.003+03:00

"Ihminen on tämän planeetan syöpä!"
"Ihmisellä ei ole oikeutta elää tällä planeetalla!"
"Systeemi alas!"

Vittu mitä paskanjauhantaa. Valittajat eivät taida ymmärtää edes evoluution ja biologian alkeita (älkää välittäkö, en minäkään ymmärrä). Ai mitenni? No esimerkiksi, kun eivät tajua, ettei ihminen ole ensimmäinen omaa elinympäristöään ja siten selviytymistään uhkaava laji.

Erästä suurta visionarria lainaten: Evoluutio on aina osannut tuottaa sukupuuttoon kuolevia lajeja.

Vaikka ihmisvihaa lietsovat naamioituvatkin luonnonystäviksi, todellisuudessa heidän näkökulmansa on ällöttävän irrationaalisella tavalla ihmiskeskeinen. Ihminen on tässä mielessä erityinen lähinnä jos ihminen oletetaan kaiken keskipisteeksi, sivuuttaen kaikki se ymmärrys, jota olemme luonnon systeemien toiminnasta ehtineet vuosituhansien aikana kartuttamaan.

Tietenkin voidaan ajatella myös niin, että ihminen on poikkeuksellinen, koska aiheuttaa niin laajaa uhkaa tämän planeetan elämänmuodoille. Kuitenkin, tämä planeettakeskeisyyskin on ihmiskeskeistä. Eiköhän maailmankaikkeudessa kukoistavia ekosysteemejä riitä. Ja tietenkin olisi suuruudenhullua kuvitella, että ihminen ainakaan lähiaikoina mitenkään pystyisi uhkaamaan koko ekosysteemin selviytymistä, vaikka ihmisen toiminta toki aiheuttaakin laajamittaista tuhoa ekosysteemissämme. Vaikka paiskoisimme stratosfäärit täyteen ydinräjähteitä, valtava määrä elämänmuotoja säilyisi, selviytyisi ja sopeutuisi, koska just sitä evoluutio (sukupuuttointoilunsa lisäksi) on: Sopeutumista.

Eikä ole mitään yksiselitteistä, "minusta irrallista", "niiden pyörittämää" "systeemiä", joka aiheuttaisi tämän planeetan ongelmat. Systeemeitä voi nähdä olevan, valitusta rajauksesta riippuen, loputtoman monia, sisäkkäisiä, rinnakkaisia. Viime kädessä systeemi on kuitenkin me kaikki, systeemi on elämä itsessään, systeemi on fysiikan lait ja pyhä itseorganisoituvuus. Kuten kaikissa systeemeissä, myös ihmiskulttuurissa on toki osia jotka toimivat päin vittua – kuten on ollut niissäkin eliösysteemeissä, jotka ovat kaahanneet omaan sukupuuttoonsa – mutta ainakaan toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut osoittamaan mitään kaikesta muusta irrallista, toimimatonta "systeemiä" josta pitäisi päästä eroon. "Systeemi on paska" on sitä, että me ihmiset tunnemme pakkoa keksiä mahdottomia syntipukkeja, jotta voisimme välttää ottamasta vastuuta. Kun valta projisoidaan kasvottomalle koneistolle (NIILLE!!!), voidaan energia tehokkaasti kanavoida tympeään ulinaan, sen sijaan että tehtäisiin jotain oikeasti merkityksellistä.

Totta kai maailmassa on salaliittoja ja kusipäitä (esim. minä), joiden pakkomielteet uhkaavat muiden hyvinvointia. Lisäksi maailmassa on valtavasti ihmisiä, jotka eivät tajua mistään mitään (esim. minä), sekä yksinkertaista tietämättömyyttä (esim. sellaista jota minä ilmennän), joka on seurausta siitä, ettei meillä ole vielä kovinkaan montaa sataa tuhatta vuotta ollut aikaa arvioida sitä, mitä täällä tapahtuu ja miten siihen pitäisi suhtautua. Totta kai maailmassa on asioita, jotka ovat päin helvettiä, ja joille on tehtävä jotain. Tarkoitukseni on vain silmittömästi haukkua niiden asennetta, jotka asettavat liian suuren painoarvon (ja siten antavat liikaa valtaa) näköalattomien kusipäiden puuhastelulle, sekä niitä jotka eivät edes yritä käsittää ihmislajin toimintaa laajemmassa – luonnonmukaisessa – perspektiivissä.

Niin, ja ei: teknologia ei ole luonnonvastaista. Teknologia on yksi niistä muodoista, joiden kautta luonto tällä planeetalla itseään ilmentää. Ihminen teknologioineen on yksi tuon voiman lukemattomista ilmaisukeinoista. Mikäli olisikin niin, että teknologian polku lopulta johtaisi omaan tuhoonsa, ei siinäkään luonnon ilmiönä olisi mitään erityisen tavatonta – kuten todettu, evoluutio on ainutlaatuisen etevä itsetuhon orkesterinjohtaja.

Mää välitän. Välitän ihan perkeleesti. Tää on mielettömän kaunis planeetta, ja ihmiskunta tekee jatkuvasti hämmästyttäviä asioita, jotka saa mut itkemään, nauramaan ja toljottamaan kuolaa valuva suu ammollaan. Musta tässä on paljon säilyttämisen arvoista, ja mä toivon että me löydetään keinoja kestävään ja empaattiseen globaaliin tanssiin. Mutta ihmisvihaajat voivat silti imeä paskaa.

Tämäkin teksti on toki täynnä eräänlaista ihmisvihaa, mutta ei se mitään, allekirjoittanut allekirjoittaa ihmisen perustavanlaatuisen ristiriitaisuuden.

Kaikella lämmöllä ja rakkaudella.

Hyvästit työpaikoille?

2011-09-08T12:18:00.001+03:00

Douglas Rushkoff on mediateoreetikko ja kirjojen "Program or Be Programmed: Ten Commands for a Digital Age" ja "Life Inc: How Corporatism Conquered the World and How We Can Take it Back" kirjoittaja. Tämä teksti on käännetty artikkelista Are jobs obsolete?

Yhdysvaltain postilaitos on viimeisin uhri digitaalisen teknologian hitaassa mutta vakaassa marssissa kohti työntekijöiden korvaamista. Mikäli jostain ei ilmesty ulkopuolista rahoitusta, postitoimiston on karsittava toimintaansa huomattavasti tai lopetettava toimintansa kokonaan, mikä tarkoittaisi 600,000 työpaikan katoamista, ja 480,000 eläkeläisen tulojen remonttia.

Voidaan syyttää oikeistoa pyrkimyksestä sabotoida työläisten oikeuksia, ja vasemmistoa yrityksestä pitää ammattiliittoja väkisin hengissä, huolimatta valtion ja yritysten supistuksista. Todellinen syyllinen -- ainakin tässä tapauksessa -- on kuitenkin sähköposti. Ihmiset lähettävät 22% vähemmän perinteistä postia kuin neljä vuotta sitten, ja valitsevat kirjekuorien ja postimerkkien sijaan mieluusti sähköisen laskunmaksun ja muita netin mahdollistamia kommunikaatiokeinoja.

Uusi teknologia näkyy työllisyystilastojen sekasortona. Tietulliautomaatit syrjäyttävät ihmistyöntekijät, ja Googlen itseään ohjaavat autot tekevät taksikuskien työn tarpeettomaksi. Jokainen uusi tietokoneohjelma hoitaa käytännössä jotain sellaista tehtävää, joka aiemmin toteutettiin ihmisten toimesta -- tietokoneilla tosin on tapana hoitaa tällaiset tehtävät nopeammin, tarkemmin, halvemmin ja ilman sairasvakuutusmaksuja.

Kovasti tahdotaan uskoa, että tähän kehityskulkuun voidaan vastata kouluttamalla ihmiset korkeamman tason töihin - että koulutettu työntekijä siirtyy tietullimaksujen keräämisen sijaan korjaamaan ja ohjelmoimaan tullimaksuja kerääviä robotteja. Vaan eihän homma toimi siten -- ei robottien valmistamiseen ja huoltamiseen tarvita yhtä suurta määrää ihmisiä kuin se jonka robotti olemassaolollaan korvaa.

Telkkarissa presidentti julistaa, kuinka aikamme suurin ongelma on työpaikat, työpaikat ja työpaikat -- aivan kuin nopeampia raideväyliä rakennettaisiin ja siltoja korjattaisiin, jotta ihmiset saataisiin takaisin töihin. Mielestäni tämä on aika kyseenalaista logiikkaa. Nielemmeköhän vähän liian helposti lähtöoletuksia, joita sietäisi kyseenalaistaa?

Hieman pelottaa kysyä, mutta: mistä lähtien työttömyys on ollut todellinen ongelma? Palkkaa toki tarvitaan, tai vähintäänkin rahaa. Tarvitaan ruokaa, katto pään päälle, vaatteita ja ylipäätään rahalla saatavia asioita, mutta tahtovatko kaikki todella työpaikan?

Elämäme taloudessa jonka päämääränä on tuottavuuden sijaan työllistyminen. Tämä johtuu siitä, että pitkälti kaikkea on jo tarpeeksi. Amerikka on luultavasti riittävän tuottoisa kyetäkseen tarjoamaan koko väestölleen suojan, ruoan, koulutuksen ja jopa terveydenhuollon -- mikä onnistuisi vaikka vain murto-osa ihmisistä kävisi töissä.

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön mukaan maailmassa tuotettu ruoka riittäisi takaamaan jokaiselle planeettamme asukkaalle päivittäsen 2,720 kilokalorin ravinnon, huolimatta siitä että Amerikassa hankkiudutaan eroon tuhansissa tonneista satoa ja meijerituotteita, jotta markkinahinnat pysyisivät korkealla. Samaan aikaan pakkohuutokauppausuhan ahdistamat pankit purkavat tyhjillään lojuvia asuntoja päästäkseen niistä eroon.

Ei ongelma ole siinä etteikö tavaraa olisi tarpeeksi -- ongelma on siinä, ettei tarjolla yksinkertaisesti ole tarpeeksi työtä jolla ihmiset voivat todistaa ansaitsevansa kaiken tuon tavaran.

Työpaikat ovat suhteellisen uusi ilmiö. Ihmiset ovat aina työskennelleet, mutta varhaisen renessanssin alkuun ja korporaatioiden alkuhämärään saakka, ihmiset työskentelivät pääosin itselleen. He valmistivat kenkiä, kynivät kanoja tai loivat arvoa jollain muulla tavalla kanssaihmisilleen, jotka puolestaan korvasivat nuo palvelut rahalla tai muilla hyödykkeillä ja palveluilla. Tämän järjestelyn ansiosta suurin osa Euroopasta kukoisti myöhäiseen keskiaikaan mennessä.

Tämä uhkasi aristokraatteja, jotka arvonimiensä turvin pyrkivät haalimaan työtätekevien rahaa, minkä seurauksena keksittiin yritysmonopolit. Tämä taas pakotti useimpien toimialojen pienyritykset lopettamaan toimintansa, ja ihmiset joutuivat siirtymään virallisesti hyväksyttyjen yritysten palkkalistoille. Siitä eteenpäin työ alkoi tarkoitti useimmille "työpaikan" hankkimista.

Teollistumisen aika keskittyi pitkälti muovaamaan työnteosta mahdollisimman yhdentekevää ja vähäistä taitoa vaativaa. Liukuhihnan kaltaiset teknologiat eivät olleet tarpeellisia niinkään tuotannon nopeuttamisen kuin tuotannon hintojen laskemisen näkökulmasta. Lisäksi keskeistä oli pyrkimys tehdä työntekijöiden korvaaminen mahdollisimman helpoksi. Nykyisellä digitaalikaudella hyödynnämme teknologiaa samaan tarkoitukseen: se edistää tehokkuuden lisäämistä, työntekijöiden irtisanomista ja yritysten voittojen kasvattamista.

Vaikka tämä kehityskulku on työntekijöiden ja ammattiliittojen näkökulmasta huono, en voi välttyä pohtimasta onko kehityskulku huono myös ihmisten näkökulmasta. Eikö juuri tämä ole sitä mihin teknologialla pyritään? Keskeisin kysymys ei ole se, miten kaikki teknologian tarpeettomaksi tekemät ihmiset löytävät työpaikan, vaan se, miten yhteiskunta voitaisiin jäsentää työllistymisen sijaan jonkin toisen periaatteen ympärille. Voisiko sen yritteliäisyyden hengen, joka nykyään liitetään "uraan", kohdistaa toisaalle? Voisiko sen varaan rakentua jotain yhteistä, tarkoituksellista, jopa merkityksellistä?

Tämän sijaan vaalimme pyrkimystä soveltaa niukkuuteen perustuvien markkinoiden logiikkaa yltäkylläiseen maailmaan. Ei puutetta ole työllisyydestä vaan keinoista joilla jakaa teknologiamme avulla syntynyttä vaurautta oikeudenmukaisesti, tavoista joilla luoda merkitystä maailmassa joka on tuottanut jo aivan liikaa krääsää.

Kommunistien vastaus oli, että kaikki jaetaan tasaisesti. Se kuitenkin heikensi motivaatiota eikä muutenkaan koskaan toiminut mainostetulla tavalla. Libertaarien toisen äärilaidan vastaus (ja suunta johon olemme ilmeisesti matkalla) taas olisi jättää oman onnensa nojaan ne jotka eivät osaa ammentaa itselleen rikkautta maailmamme vauraudesta. Leikataan sosiaalitukijärjestelmää työpaikkojen mukana ja toivotaan, että uhrit katoavat jälkiä jättämättä.

Saattaa kuitenkin olla muitakin vaihtoehtoja -- sellaisia, joita oli mahdoton edes kuvitella ennen digitaaliaikaa. Kuten virtuaalitodellisuuspioneeri Jaron Lanier hiljattain huomautti, toimeentuloon ei enää vaadita krääsän valmistamista. Nykyään voidaan vaihtaa informaatioon perustuvia tuotteita.

Hyvä lähtökohta olisi ruoan ja suojan hyväksyminen ihmisoikeuksiksi. Tekemämme työn -- synnyttämämme arvon -- merkitys on muualla: Asioissa jotka tekevät elämästä hauskaa, merkityksellistä ja tarkoituksellista.

Tällaisessa työssä on kyse paljon enemmän luovasta toiminnasta kuin pyrkimyksestä ansaita. Teollisen ajan työstä poiketen, digitaalinen tuotanto on mahdollista kotioloissa, itsenäisesti, vertaisverkkojen periaatteella, vailla tarvetta nojautua suuryrityksiin. Voimme suunnitella toisillemme pelejä, kirjoittaa kirjoja, ratkaista ongelmia, opettaa ja inspiroida toisiamme -- krääsäntuotannon sijaan biteillä. Voimme korvata toistemme vaivannäön samalla rahalla, jolla olemme tottuneet maksamaan aineellisista hyödykkeistä.

Toistaiseksi, maailmanlaajuisen, ruokaa ja asuntoja tuhoavan taloudellisen laskusuhdanteen parissa kamppailun lomassa, saatamme haluta lakata ajattelemasta työpaikkoja elämiemme keskeisimpänä elementtinä joka on pelastettava hinnalla millä hyvänsä. Työpaikat saattavat olla väline, mutta päämäärä ne eivät ole.

Ärsyttävä, uteliaisuutta herättävä otsikko

2011-02-07T11:46:00.000+02:00

Vieläkin on kai olemassa ihmisii joiden käsityksissä henkisyys ei mahu samaan tajuntaan rationaalisuuden, terveen skeptisyyden, materialistisen maailmankuvan ja taikauskomattomuuden kanssa, ja sit kans niit ihmisii joille henkisyys näyttäytyy vaan sen oman, tutun uskontunnustuksellisen dogmajärjestelmän kautta. Se johtuu siitä, ettei kyseiset ihmiset tajuu mitä henkisyydellä Oikeesti tarkoitetaan. Mä kun tiiän Oikeesti Kaiken, ni kerron siitä.

Ku ei henkisyys oo mikään uskonnollisten traditioiden tai hihhulien yksinoikeus - henki elää toki sielläkin, mutta myös uskomattomissa ja vääräuskoisissa tyypeissä ja elämyksissä, sanojen ja dogmien tällä ja tuolla puolen. Henkisyys on elämässä subjektiivisesti meissä, siellä miltä elämä tuntuu minussa omakohtaisessa kokemuksessani. Me kutsumme henkiseksi niitä ihmeellisiä hetkiä joina tunnemme olevamme Totta ja Tarkoitettuja ja kohtalo on sattumaa mutta niin vavahduttavana.

Se on lähempänä käsittämättömiä, tuttuja tai käsittämättömän tuttuja tunnetiloja koskettavaa runoelmaa kuin selväsanaista, tehokkaan yksiselitteistä tilanneraporttia - vaikka kyllähän kumpikin noista voi kutitella pyhyyksiä esiin meissä. Siinä missä edellämainitut ovat inspiraation synnyttämiä kuvauksia ja kartastoja, henkisyyden temmellyskenttänä on suora kokemus tässä ja nyt.

Tieksä ku puhutaan sielukkaasta musiikista? Henkisyys on sitä kun tummanpuhuva bändi soittaa totaalisella antaumuksella sattuvalla äänenpaineella hidasta musiikkia herkästi, kovaa ja syvältä raastaen - kun sinfoniaorkesteri tulvii dynaamisia nerokkuuden muodostelmia suunnatonta harmoniaa ajavana, ja sitä mitä silloin on mahanpohjassa ja kehossa ja kun suu menee suppuun ja henki haukkoo ja sä hiffaat Kaiken. Se on sitä kun kaikkialla vallitsee ihmeellinen hypnotisoiva magnetismi ja sit sun pillu vetää sun kyrvän sisäänsä ja ollaan yhes perillä. Se on sitä kun se loputtoman ärsyttävä matemaattinen ongelma yhtäkkiä ilmottaa ittensä ratkenneeksi. HEUREKA! Istuu pieninä tunteina kukkulalla ja seuraa punertavaa taivaanrantaa pitkin kiipeävää ydinreaktoria taivaalla ja luonto sisällä ja ympärillä herää uuteen päivään.

Se on sitä kun miten ton luennoitsijan järki voi kulkee noin käsittämättömän selkeitä polkuja ja sit se vaa selittää asiat niin hyvin et tyhmempikin havahtuu nyt mä tajuun. Se on just äsken tänne pulpahtaneen ihmisolennon ensimmäinen rääkäisy. Ja ku sun ihana vastasyntyny vauva ja sun koko perhe kuolee lentokoneonnettomuudessa ja kaikki sussa on niin vitun paskana ja epätoivoa täynnä ja loppu ja kuitenkin jokin sussa jatkaa sinnikkäästi ja vetää sua eteenpäin koska se on sussa niin syvällä sisällä ajavana voimana.

Se on sitä ku sä et saa yöllä nukkua koska yhtäkkinen innoitus pakottaa sut taiteeksi. Niinhän se on sitä on sitä kun kirkkourkujen aiheuttamat väreilyt ilmanpaineessa imeytyvät suoraan selkärankaan ja kaikkeen, ja se on myös sitä kun rukousmatto on käännetty kohti Mekkaa ja pyhät tekstit tapahtuvat todeksi. Se on sitä kun pää on niin täynnä kamaa että informaatioähkyinen järki kompastuu omiin kontrollifriikkeihin kiemuroihinsa ja lakkaa hetkeksi olemasta, paljastaen lepäävänsä jonkin suuremman sylissä. Se on sitä ku peli on viittä vaille menetetty mut sit taito, näkemys ja tilannetaju sulautuu yhdeksi - oho, se heitti sen sukkana sisään.

Sit joku urpo haluu inistä ettei se tykkää henkisyyden käsitteestä - tajuamatta sitä, ettei käsitteet oo ehdottomia tai absoluuttisesti määriteltyjä, vaan muovautuvat käytännön ajamina merkitsemään tietynlaista kokemuksellisuuden kategoriaa. Saa ihan vapaasti käyttää mitä tahansa muutakin sanaa joka tuntuu sopivammalta tai kattavammalta tai osuvammalta tai vähemmän ärsyttävältä, tai olla käyttämättä - ei se muuta ite asiaa mikskään.

Jonkun mielestä tää (tai henkisyyden käsite ylipäätään) voi olla liian ympäripyöreetä sepustusta, mutta eipä se mun murhe oo - ei se poista sanan käyttökelposuutta jos sä et sitä tajuu. Eihän näitä asioita oikeesti voi toiselle selittää, ku voi vaan vahingossa osua just semmosiin säveliin jotka rämppää just sopivia nappuloita jossain syvällä sisällä sillee et toinen tunnistaa et joo, kylhän mä tiiän mistä sä puhut, kiitti ku autoit avartamaan mun näkökulmaa entisestään.

Tätä kaikkee ja/tai ei mitään näistä henkisyys voi olla tai on olematta jollekin tai kelle tahansa. Vitut mä mitään henkisyyden olemisesta tiedän.

Ehkälogiikka - hermostohierontaa lapsenmielisille

2010-12-19T12:01:00.000+02:00

Sain valmiiksi tämmöisen tekstitysprojektin.

http://vimeo.com/17955670

Miks me ihmiset ollaan jonkunlaisia? Miks me halutaan olla aina oikeessa? Miten meiän maailmankuvat ja uskomusjärjestelmät syntyy ja muovautuu? Kuinka nussia hermostonsa mahdollisimman luovaan ja vastaanottavaiseen tilaan? Miten ufot, pyramidin silmä, paranoidit salaliittoteoreetikot ja kaksimetrinen valkoinen jänis liittyvät asiaan? Entä Monica Lewinsky?

Mitä vittua?

Uteliaisuuden ja loputtoman epäilyksen esitaistelija, kirjailija, koomikko, mystikko, itseoppinut kaikenpuuhastaja ja kosminen törppö Robert Anton Wilson kylvää moninaisia näkökulmiaan ja aatoksiaan.

Musiikkina mm. Boards of Canada, Cinematic Orchestra ja Amon Tobin.

Suomenkielinen tekstitys, paranneltu reilusti alkuperäsestä overstream-julkaisusta. Alkuperäinen nimi Maybe Logic: The Lives and Ideas of Robert Anton Wilson.

Dokkarin voi myös ladata torrenttina: http://thepiratebay.org/torrent/6050654
Myös DVD saatavilla: http://www.maybelogic.com/dvdamazon.htm

Työ tekijäänsä siittää

2010-11-22T04:58:00.003+02:00

Käsitteen "työ" määrittely suppeasti vain miksi tahansa palkatuksi&verotetuksi puuhasteluksi on aika väkinäistä ja vaikeuttaa olennaisen hahmottumista: Että ehkäpä kaikista keskeisin tekemisen motiivi on - ja tuleekin olla - tekeminen itsessään. Mahdollisesti tuon tekemisen seuraukset, sen vaikutukset tekijäänsä ja tekijänsä ympäristöön.

Eikö työ siis olis ennemminkin elinvoiman, innon ja sisun kohdistamista tiettyyn touhuntaan? Vaivannäköä mielekkään tavoitteen eteen? Mitä tahansa haastavaa aktiviteettia? Työn pitää olla hauskaa ja kauheaa, toisinaan.

Joskus ku oon ollu katusoittamassa, ni mun korville on läpsitty vittuuntuneeseen sävyyn niin että HANKKISIT VITUN HIPPI OIKEETA TYÖTÄ. Mikä tarkalleen katusoitosta tekee väärää työtä? Kuten mikä tahansa luova työ, myös (etenkin? toim. huom.) katusoitto tarjoaa loputtomasti haastetta, eikä ainakaan mulla oo missään määrin liikaa laakereilla lepäämistä - ennemminkin loputonta itsen likoonlaittamista, uuden oppimista ja kaikenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä olemista. Vitun rankkaa ja ihanaa, eri hetkinä ihan kaikkea mahollista. Niin, eli mikä katusoitosta tekee ei-oikeaa työtä? Sekö, ettei siitä heruvista miljoonista yleensä makseta veroja? Sekö että mä soitan muna pystyssä? Että soittaminen on taidetta, ja taiteellahan ei oo mitään tekemistä työn kanssa?

Nii, kyl mä keksin tsiljoona erilaista nautinnollista ja luovaa päivätyötä. Selvästikään kyse ei oo siitä, ettei työ sais olla hauskaa tai synnyttävää. Pelkkä verotetun rahan läsnäoloko siis määrittää työn arkikielessä ja -mielessä? Toisin sanoen, esim. ilmaisia tietokoneohjelmistoja "vapaa-ajallaan" tuottavat eivät tee työtä? Musiikkinsa vapaaseen levitykseen julkaisevat? Kuinka paljon tarkalleen pitää uhrautua palkkatyön rituaaleille et voi lunastaa sen tietyn uuuuuuhhhhh hyväksynnän? Teen ite jonkin verran sijaisuuksia päiväkodeissa ja kirjastoissa ja jotain muitakin satunnaistöitä, ja se tuntuu tosi hyvältä ja antoisalta. Mieluisalta. Kuitenkin keskeisintä duunia mulle ihtelleni (päätellen mm. siitä mihin aikaani käytännössä eniten sijoitan) ovat luovat tekemiseni - musisointi, videot, kirjoittaminen, informaation tuottaminen, jäsentäminen ja välittäminen (oli se sit wikipediaan kirjottamista tai artikkeleiden kääntämistä tai blogaamista tai) niin internetin ihmemaassa kuin naamatustenkin. Mun ensisijainen työni on toimia informaatio- ja inspiraatiokanavana. Uskon että musta on tän kuosin kautta paljon enemmän niin hyötyä ku iloakin tässä maailmassa. Rakastan tehdä asioita meidän kaikkien nautinnoksi ja avartumiseksi. Olen toki itsekeskeinen - tahdon tehdä hyvää yhteiseksi koska se tuntuu mussa niin oikealta. Minäminäminäminäminä. OI OLISPA KAIKKI TÄS NIINKU MINÄ, mut onneks ei ookaa.

Työn ja vapaa-ajan välinen rajapinta on ehdottomissa muodoissaan pitkälti liuennut e-lämästäni. Mä olen lähes aina työssäni, ja kuitenkin vapaus ulottuu kaikkeen tekemiseeni. En mä osaa jäädä kovinkaan pitkäksi aikaa paikoilleni jumittamaan, musta maailma on liian täynnä kiinnostavia asioita opiskeltavaksi ja toimia toteutettavaksi jotta jaksaisin liiemmin haaskata itteeni sellaseen joka ei kiinnosta, ja jonka en näe hyödyttävän vähän kaikkia. Maailma kaipaa mun pientä kädenjälkeäni, ja mä tartun tohon kaipuuseen kernaasti. Tuu pussaamaan.

Kun vängätään perustulosta, niin mun on tosi vaikea uskoa sitä väitettä, että perusturvattu elintaso tekisi ihmisistä passiivisia ja saamattomia. Sen sijaan on helppo nähdä ihan yksinkertaisena luonnon faktana, että useimmat elämänmuodot kaipaavat itselleen sielukasta tekemistä, ja myös hankkivat sitä. Se on niin että kiinnostu tai kuole! Pelkkä loisiminen on anomalia, harvinainen ääri-ilmiö. Eläin rakastaa tapahtumista, ja on törkeää (itkettävää tai naurettavaa, molempii toki) aliarviointia olettaa, etteivät ihmiset ilman ylhäältä tulevaa ehdotonta auktoriteettia osaisi järjestäytyä tekemään loistavia juttuja. Mä väitän et vain tosi harva ei tykkää yhdessä tekemisestä yhteiseksi hyväksi. Haasteena on vaan et kukin löytää just itelleen ja kyvyilleen sopivan paikkansa. Ja toki - kuka muu voi ottaa siitä vastuun ku Iha Ite? Kaikki on sun syytä.

Lakataan puhumasta työstä ulkopuolisten auktoriteettien määräämänä pakkona! Lakataan kans syyttämästä niitä jotka vaatii meiltä jotain - antaa sen vaatia joka vaatimisen tarpeessa piehtaroi (mähän muuten vaadin täs kans! tai muuten!). Kuunnellaan itte(j)ämme, sitä/niitä pientä/suurta ääntä/ääniä sisällä/sisillä joka/jotka kertoo missä on oma/t paikkamme yhteisellä leikkikentällämme. Luopuminen toisten ihmisten sanelemasta pakosta vapauttaa niin sairrraasti motivaatiota. Jos tämmönen toimintamalli mahdollistaiskin yksipuolisten hyväksikäyttäjien loputtoman hengailun "meiän siivellä" ni se on aika pieni hinta siitä, että meidän resurssit kanavoituu jatkuvasti tehokkaammin, hauskemmin ja tehokkaammin, ja hauskastikin vielä, ja me luodaan yhdessä tilaa ja mahdollisuutta rakentaa sitä loputtomasti työn alla olevaa maailmaa, josta voi olla ylpeä. Mä ainaki oon jo. Ylypee siis. Ja iljettyny.

PS. Ei, ei mul oo kaikkii vastauksii mihinkään. Just siks tähän kantsii ottaa kantaa.

Tänään emme pelkää mitään

2010-11-09T21:17:00.000+02:00

Tää on eka dj-miksaukseni, vuodelta 2006.

Ei oo teknisesti ihmeellinen, mutta rakastan noita biisejä.

14 biisiä, laidasta laitaan vähän kaikenlaista,
ambientista psykedeeliseen rokkiin; rauhaisaa.

mp3

cue-tiedosto (biisilistaus)

Lisää tulossa toivottavasti piankin.

Taiunta: Suoraan kohti

2010-09-27T20:06:00.002+03:00

TAIUNTA - Suoraan kohti

Kirjavaa punk-räppiä.

Kauniita ja epämiellyttäviä ääniaaltoja.

Tuttuja ja käsittämättömiä tunnetiloja.

Vähemmän sanoja.

Levy jaossa torrentina (MP3&FLAC).

Lisätiedot http://oletustila.net

Irtobiisei:

Kaivo

Kommunio
Synkronia

Itseksi tuleminen

2010-03-02T07:39:00.004+02:00

Käännösteksti. Paikoin tämä Robert Anton Wilsonin artikkeli tuntuu jo vanhentuneelta, mutta monista hyvistä pointeista johtuen tuntuu kuitenkin suomentamisen arvoiselta. Alkuperäinen artikkeli Becoming What We Are

Suuressa taidemuseossa ei voi välttää huomaamasta, ettei Van Gogh maalaa samaa maailmaa kuin Rembrandt, Picasso ei näe asioita Goyan lailla, Georgia O'Keefe ei juurikaan muistuta Riveraa, Salvador Dali näyttää lähinnä itseltään, eikä, yleisesti ottaen, yksikään maailmanluokan taiteilija ole päätynyt klassikkoasemaan toistamalla vanhaa eikä etenkään tekemällä samaa kuin kaikki muut aikansa ihmiset.

Tieteen alalla Einsteinin, Diracin, Curieiden, Bohrin, Heisenbergin, Schrödingerin ja John Bellin nimet pysyvät hengissä koska kukaan heistä ei suhtautunut Newtoniin evankeliumin lailla: Jokainen heistä laajensi ymmärrystämme ainutlaatuisilla, ennakoimattomilla keksinnöillä.

Siltä varalta että joku kuvittelee tämän pätevän vain taiteisiin ja tieteisiin, voidaan miettiä myös teollisuuden alan menestyneimpiä: Henry Ford ei rikastunut Fultonin höyrylaivaa kopioimalla; hän kehitti auton jollaiseen kenellä tahansa olisi varaa. Howard Hughes tuotti elokuvia jollaisia kukaan muu ei olisi uskaltanut, ja siirtyi sitten luomaan vallankumousta ilmailuteollisuuden pariin. Buckminster Fuller ei matkinut aiempien arkkitehtien kuutiomalleja vaan keksi sen sijaan geodeettisen kupolin; viime laskelman mukaan hänen suunnittelemiaan rakennuksia oli yli 300,000, jonka seurauksena häntä voi pitää historiamme näkyvimmin menestyneenä arkkitehtinä. Steve Wozniak ei kopioinut aikansa tietokoneita, vaan keksi uuden jota jopa minun kaltaiseni urpo kykenee käyttämään [ja jopa nauttimaan siitä!] Bill Gates kehitti uudenlaisia ohjelmistoja, jne.

Näitä itsestäänselvyyksiä on toisteltava koska elämme maailmassa jossa monenlaiset voimat muovaavat meitä syntymästämme asti, muovaavat niin koulu- kuin työmaailmassakin, pyrkien yksilöllisyytemme, luovuutemme ja etenkin uteliaisuutemme tukahduttamiseen -- lyhyesti sanottuna, tarkoituksena on tuhota kaikki oma-aloitteiseen ajatteluun rohkaiseva.

Vanhempamme tahtovat meidän käyttäytyvän muiden naapurustomme lasten tavoin; he eivät kaipaa poikaa tai tyttöä joka vaikuttaa "oudolta", "erilaiselta" tai [luoja paratkoon] "aivan liian fiksulta".

Seuraavaksi meitä odottaa kamalampi kohtalo kuin kuolema ja helvetti yhteenlaskettuna: peruskoulu. Päädyimme sitten julkiseen kouluun tai yksityiseen uskonnolliseen kouluun, opimme kaksi perusasiaa: 1] Jokaiseen kysymykseen on olemassa yksi oikea vastaus; ja 2] opiskelu tarkoittaa tuon yhden oikean vastauksen ulkoaopettelua ja sen etevää esiinoksentamista "koetilanteissa".

Sama taktiikka jatkuu lukioissa ja, tiettyjä erityistapauksia lukuunottamatta, jopa yliopistoissa.

Koko tämän "koulutuksen" ajan meitä pommitetaan lisäksi järjestäytyneellä uskonnolla. Myös useimmissa länsimaisissa uskonnoissa opetetaan "yhtä oikeaa vastausta" joka tulisi sokeasti uskoen hyväksyä; mikä pahempaa, meitä pelotellaan uhkauksilla kuolemanjälkeisestä hiillostuksesta, pieksännästä ja kidutuksesta joka seuraa mikäli uskaltaudumme ajattelemaan.

Kun tätä on jatkunut parikymmentä vuotta, astumme työmarkkinoille kouluttaaksemme itsemme mahdollisimman kuuroiksi, typeriksi ja sokeiksi. "Esimiehille" on kerrottava se mitä esimiehet tahtovat kuulla; heidän ennakkoluulojaan ja toiveajatteluaan on ruokittava. Jos huomaamme jotain heidän näkökulmastaan epämiellyttävää, opimme tukkimaan turpamme. Jos emme -

"Jormanen, viel ykskin vitun sana ni sä saat monoo!"

Kuten mahatmaguruni J.R. "Bob" Dobbs sanoo: "Tiedätkö kuinka typeriä ihmiset keskimäärin ovat? Matemaattisesti ajateltuna puolet heistä on määritelmällisesti sitäkin tyhmempiä."

"Bob" saattoi sekoittaa keskimääräisen ja mediaanin keskenään, mutta muilta osin hän osui nappiin. Puolet tavatuista ihmisistä vaikuttaa tosiaan umpiluupäiltä, mutta eivät he ole syntyneet sellaisiksi. Vanhemmat, ikätoverit, koulut, kirkot, mainostajat ja työpaikat ovat tyhmentäneet heidät. Jokainen vauva on syntyessään loputtoman utelias ja kokeilunhaluinen. Näiden ominaisuuksien tuhoamiseen kulutetaan yleensä noin ensimmäinen kolmannes elämistämme; useimmissa tapauksissa mukaudumme säyseäksi osaksi laumaamme.

Jokaikinen yksilö on potentiaalinen nero kunnes yhteiskunnallinen mukautuvaisuus turmelee hänen aivonsa. Jokaisella meistä on myös mahdollisuus lunastaa menetetty vapautensa takaisin, kovalla työllä.

Olen työskennellyt tämän parissa jo yli 50 vuoden ajan, ja havaitsen yhäkin hetkittäin käyttäytyväni robotin tai zombin lailla. "Itseksi tulemisen" opettelu [Nietzschen sanoin] vaatii koko eliniän, vaan eipä ole näkynyt tarjolla parempiakaan pelejä.

Mitä hulluuteen tulee, egoflippi on normaali läksymme.

2010-01-28T14:57:00.003+02:00

Sanoi Robert Anton Wilson: I more-than-half suspect that all "good" writing, or all prose and poetry that one wants to read more than once, proceeds from a kind of "alteration in consciousness," i.e. a kind of controlled schizophrenia. [Don't become alarmed -- I think good acting comes from the same place.]

Onhan saatanan pelottavaa, että päähän mahtuu tämä kaikki.

Mussa on monia piirteitä joita usein kansankielellä kutsutaan skitsofreniaksi. Tuhat mieltä jossain mielessä, toisissaan. Se on hetkinä tuntunut liian hajottavalta ja ahdistavalta. Että mihin vittuun mä oon lipsumassa. Ja kuitenkin niin vitun selvä järki ne. Selkiytyvä. Mmmmmmmmmmmm mä saan jumalattoman pyhää nautintoa tän tekstin kirjoittamisessssssstaaaaaaaaahhhhhhhhhhh (ja lisäsin tän lauseen vasta aika myöhäisessä vaiheessa, mitäköhän ne nyt ajattelee mus

Kyllä, mussa käy jatkuva sisäinen konflikti, tosi monia puolia keskenään ristiriidassa (onko ootsä varma ehkä se onki pelkkää harhaa). Puolet mussa haluu eri asioita. MÄ HALUUN LISÄÄ! mul on tarpeeks. Mitä vitun merkitystä. Tää on niin tärkeetä. Ton tyypin kaa mä haluun hengaa. Mun ei tee mieli sen seuraan. Maailma on pelkkää materiaa pelkkää henkeä henkeä ja materiaa sekä että joko tai ölö pölö. Mä haluun istua tietokoneella. Mä haluun mennä meditoimaan. Mä haluun lähtee kävelylle. Musta eläinkokeet on hyvä asia. Eläinkokeet on perseestä, vastustan eläinkokeita. Sitä ja tätä ja tota - musta tää ristiriitaisuus on vitun kuumottasiisteintä ikinä.

Näin on aina ollu. Ja musta vaikuttaa että kaikki ihmiset on aivan saman laisia - joidenki ristiriidat vaan vaikuttaa muhkeemmilta ku toisten, joistain tuntokulmista. Jonkun sisälmysten harmonia näyttää huumaavammalta ku

Mä koen puoleni samanaikaisesti sekä erillisiksi että riittävän yhtenäisiksi - minuksi. Avain: tilan antaminen: Että annan itsejeni keskustella, vuorovaikuttaa, oppia toisiltaan, oppia kunnioitusta. Siksi. S i k s i . Kaikki tunteet joita mun sisällä on ikinä ollut, on vaan halunnu tulla kuulluksi. Halunnu että niiden olemassaolo tiedostetaan. Että ne hyväksytään. Ne on pieniä lapsia jotka tarvii rakkautta. Yritän tukkia niiden turvan, ne pitää pitää kovempaa meteliä itsestään aivan itsestään. Ku mä päästän ne yleensä astuu sisään ja asettuu.

Mä haluun antaa eri puolilleni tilaa, sillä kaikki ne puolet tuntuu todellisilta ja tärkeiltä. Mussa on hiljaista, syvää, viisasta rakkautta. On valtavaa vihaa ja ylimielisyyttä, tukahdutettua raivoa, vittumaisuutta. PELLE! KOSMINEN KLOVNI! Hämmentävä nerokkuus. psykedeelinen. n-erokkuus. rok-kuus. Minussa on äärimmäisen tylsä, loputtomasti erilaisten kiemuraisten sanavalintojen avulla jaaritteleva, tärkeilevä, pätevä harmaa kyllästyminen joka saa pohtimaan, eikö samaa asiaa nyt olisi voinut tehokkaammin ilmaista tiivistetymmässä muodossa. Informaatioaddiktio. VALTAVA EGOFLIPPI! KATSOKAA MUA, TÄSSÄ MÄ OLEN! Niin vitun iso ego. Mussa on suuruudenhullu taiteilija. Mussa on perfektionisti kontrollifriikki manipulaattori. Kiimainen pikkupoika joka haluaa hyväillä kaikkien söpöjen tyttöjen pyllyjä. Mussa on niin valtava elinjano.

antaa eri puolilleni tilaa, tutkia niiden toimintaa, havainnoida niiden vaikutuksia muhun itteeni ja muihin ihmisiin. Mä haluun yllättää itteni. Yllättää ja tulla yllätetyksi. Itse teossa. Ei absoluuttisia sääntöjä siitä kuinka tulisi toimia, ja sen vuoksi mä kokeilen kaikenlaisia kommunikaatiomuotoja ja olomuotoja ja rooleja. Senkin vuoksi mun kirjotukset aiheuttaa ihastuneita ja kyllästyneitä ja myötähäpeäisiä ja oivaltuneita ja välinpitämättömiä ja aggressiivisia reaktioita. Koska oppiminen on ihanaa, ja mieletön voima mun sisällä on kaipuu uuteen. Mä olen laboratorio. Mun tunteilla saa leikkiä. Ja mä kirjotan tästä koska mä, nöyrimmillänikin, uskon että mä voin rohkaista meitä kaikkia, auttaa meitä oppimaan, auttaa olemaan rehellisesti, hyväksymään. Mä välitän niin saatanasti. Mä haluan edistää meitä. Tökkiä. Töks. Mä tiedän että mä ainakin opin ja olen oppinut. Teiltä kaikilta. Te rikastatte mua loputtomasti. Mä haluun sua.

Luotan: sisäisen pälä pälän hyväksyminen, eri puolien opettaminen vuorovaikutukseen, tekee yhtenäisemmäksi. Ja se sisäinen yhtenäisyys opettaa olemaan muidenkin ihmisten kanssa yhtenäisesti, ottamaan kanssaihmisiä paremmin huomioon, ymmärtämään, myötätunto, ja kuitenkin myös tarpeellinen raadollisuus. Pitämään tarpeen tullen omat rajat. Jokaisen ihmisen voi nähdä ihmisyhteisön pienoismallina. Niinku William Blake sano:

Nähdä Maailma Hiekanjyvässä,
Ja taivas Villikukassa,
Pitää Äärettömyyttä kämmenellä,
Ja elää Iankaikkisuus tunnissa

M*krokosmos m*krokosmoksessa.

Niin, mä olen keskustellut ystävieni - sisäisten ja ulkoisten - kanssa siitä, olenko mä tulossa ihan vitun hulluksi. Ja todennut, että mä olen jo tullut hulluksi, aikoja sitten. Ja nyt ääni mun sisällä keskeyttää ja korjaa - en mä ole tullut hulluksi, mä olen vain lakannut esittämästä ettei mussa olisi ääretöntä hulluutta. Rooli on alkanut muistaa näyttelijänsä. Mä olen tullut hulluuteen, hyväksynyt hulluuden itsessäni peruuttamattomasti olevaksi. Mä olen katsonut ikuisuutta, mä olen katsonut kuinka maailma romahtaa mun silmieni edessä, kuinka kaikki ne konstruktiot joiden varaan olen rakentanut minuuteni ja koko maailman, ovat luhistuneet. Mä olen itkenyt niin paljon, itkenyt itseäni, itkenyt ahdistusta, maailmantuskaa, itkenyt luopumista ja kuolemaa, kauneutta ja toivoa. Mä olen pelännyt, voi luoja että mä olen pelännyt, pelännyt tavallisia asioita ja pilkkaa ja häpeää mitä nyt vähän kaikkea. Mä olen nauranut, nauranut itselleni, älyttömyydelle, väkivallalle, absurdille, nauranut ihmiselle, ihmisyydelle, ihmiskulttuurille, apinoille. Nauranut koska kaikki on selvä. Nauranut sille kuinka tolkutonta on että jotain on olemassa. Oon sattunut nauramaan. Mun kikkeli on näkynyt telkkarissa. Mä olen maistanut omaa paskaani. Mä olen haravoinut lehtiä pihalla. Mä olen saanut ja antanut kipua. Lukemattomia tuntikausia, satoja ja taas satoja tunteja mä olen soittanut kitaraa kadulla. Olen hakannut halkoja. Ja mä rakastan sitä kaikkea addiktin lailla. Mä olen menettänyt järkeni, tuijottanut järkyttyneenä sisälläni kaoottisesti myllertävää valtavaa, sekavuutta ja älyttömyyttä, ja ollut varma siitä että nyt napsahtaa.

Ja sitten mä olen taas huomannut olevani tässä niinku aina ennenkin. Muistanut että mä olen niin niin normaali. Mussa on valtavasti selväjärkisyyttä. Musta mä olen, yksi selkeimmistä tuntemistani ihmisistä. Ja nämä puolet on olossa yhtä aikaa. Mä olen ainutlaatuinen, samanlainen kuin kaikki muutkin.

Hulluus on sisäänrakennettua ihmisyyteen - kielikin on jo juuriaan myöten skitsofreenistä. Se painaa maailman täyteen leimoja, lyö sen pirstaleiksi, luo todellisen illuusion siitä ettei maailma ole täysin yhtenäinen.

Ja mitä tälle voi tehdä? Sitä voi tuoda näkyviin. Sitä voi tarkastella. Sen kanssa voi ryhtyä yhteistyöhön vaikka samalla haluu vastustaa ja lakaista maton alle. Ei erillisyys ole pahaa. Se on välttämättömyys, työkalu, olemisen raastava ihana.

Yksi puoli mussa tietää että kaikki on yksi.
Yksi puoli mussa tietää että kaikki on yksin.

Aika vähän paranoiaa. Mä ajattelen, että jokainen sellainen ihminen, joka tuntuis toimivan mua vastaan, itse asiassa vaan tavoittelee onnellisuutta tavalla jonka parhaalla ymmärryksellään uskoo skulaavan. Syyttää nyt sokeudesta.

Paranoian sijaan mussa on pronoiaa. Pronoia tarkottaa sitä, että mä näen koko maailman toimivan mun puolesta ja kanssani, tekevän töitä mun ja meidän hyväksi. Positiivinen salaliitto tukee kaikissa pyrkimyksissä, etenkin silloin kun pyrkimykset tekee yhdessä. Pronoian ei välttämättä tarvii olla totta missään absoluuttisessa mielessä. Riittää, että se on hyvä pesuohjelma jonka mä voin asentaa mun aivoon. Kappas vaan, sehän toimii.

Ihana leikkikenttä, tämä maailma. Mitenköhän tän tekstin lopettais?

Mä tapan ykseyden

2010-01-24T18:05:00.002+02:00

Alkuun selvennys: Mä en käytä käsitettä "tietoisuus" synonyymina "metakognitioille", joka tarkoittaa siis tietoisuutta tietoisuudesta, esimerkiksi itseään tutkivaa mieltä. Mä en tiedä kuinka voisin yksiselitteisesti määritellä sen, mitä tietoisuudella tarkoitan - en edes tiedä onko se mahdollista - ja juuri sitä tää teksti kai yrittää tutkia?

Sisältää ihan saletisti kehäpäätelmiä ja epäloogisuuksia, mutta kuinka muutenkaan lätistä paradokseista?

On paljon ihmisiä, jotka sanoo kokeneensa ykseyden. "Mä olin yhtä kaiken kanssa", kuulee sanottavan. Toi lause sisältää sisäisen ristiriidan: Jos on "mä" ja "ykseys", niin silloinhan siinä on jo kaksi.

Kuitenkin ainakin mä koen intuitiivisesti ymmärtäväni mitä tolla kuvataan, ja mä voin kokea niin koska "olen itse kokenut vastaavan" EIKU HÄH en ookaan, koska mä en oo ollu siinä kokemassa. Silti mun päässäni takoo joku etäinen kaiku ykseyskokemuksesta, jota ei ollut kokemassa "kukaan" muu kuin ykseys itse.

Ykseyden sanotaan olevan "tavoitettavissa" erilaisin keinoin - meditaatio, rukous, psykedeelit, kuolemanrajakokemukset, mitä näitä nyt on.

Mä mummummuassa muistan psykedeelien monesti katalysoiman tilan jossa oon tuntenut kaikkien määritelmien ja rajojen liukenevan. Ja sitten on ykseys - ei rajoja, ei kokijaa, ei koettavaa. Ykseys on. Ja sitten mä muistan kuinka mä oon hiljalleen alkanut palautua takaisin ei-mistään. Vaikutelmani on, että ykseys "on" "tapahtunut" "ei-tilassa" ja "ei-ajassa", toisin sanoen sillä ei ole ollut ulottuvuuksia - pelkkä "oleminen" ikuisuudessa. Mä en oo ollu siinä kokemassa. Mä oon kulkenut sitä kohti, haihtunut pois, ja sitten palannut. Siinä välissä tuntuu "tapahtuneen jotain", paitsi että ei, kun ei ei-tilassa ole mitään väliä "jossa" vois tapahtua. Silkka olo.

Hipit ja uskovaiset ja kaiken maailman hihhulit kokee turhautumista siitä, etteivät muut usko heidän "olleen yhtä jumalan/ykseyden/puhtaan tietoisuuden kanssa". Onko ihmekään eivät usko, kun ottaa huomioon, etteivät he ole, eivätkä ole voineetkaan olla? Älyttömien kokemusten sanallinen raiskaus luo ristiriitoja.

Tunnen vetoa kiepautella perinteisiä oletuksia päälaelleen: Sen sijaan että minä kokisin tietoisuutta, entä jos tietoisuus kokeekin minua? En usko tämän olevan aivan näinkään yksinkertaista - sen sijaan, että tämä olisi joko-tai-kysymys, uskon sen olevan sekä-että-kysymys. Ja kuitenkin, tietoisuus vaikuttaa intuitiivisesti ainetta ensisijaisemmalta, ainakin useimmiten. Ehkä ykseys ei-sijaitsee ihmisyytemme "alla" - ehkä siellä on pelkkä tietoisuus kokemassa itseään? Ehkä tämä on se mitä jää jäljelle kun ihmisyytemme liukenee alta/päältä/ympäriltä/sisältä pois?

Sijaintia kuvaavat käsitteet, tuntuvat tässä yhteydessä mielettömiltä, sillä tietoisuudessa vaikuttaisi olevan kyse jonkinlaisesta nonlokaliteetista, sijainnittomuudesta.

Eräästä näkökulmasta tarkasteltuna ykseys on minuuden ja kaiken yhteensulautumista, rajojen hälvenemistä, jonkinlaista totaalista yhteyttä. Ykseyden näennäinen pirstaleisuus, se että ajattelemme erillisyyden olevaksi, tekee mahdolliseksi havainnoida osia jotka muodostavat yhdessä toimivia järjestelmiä. Vaikuttaisi siltä, että "ykseys" ja "yhteys" ovat kaksi toisistaan eriävää, mutta samaa asiaa kuvaavaa näkökulmaa.

Ykseys tuntuu musta jonkinlaiselta näyttämöltä, ei-sijaitsevalta, muodottomalta tyhjyydeltä, äärettömältä elinvoimalta joka virtaa ei-mistään. Jospa kaikkein syvin "mä" tarkoittaakin kaikkea tuota ei-mitään - ei siis tätä Henryyttä joka mä usein kuvittelen olevani?

Koen tehokkaaksi metaforaksi tietoisuuden käsittämättömyydestä teoriat mustien aukkojen keskellä sijaitsevista singulariteeteista (=ykseyksistä?) ja niitä ympäröivistä tapahtumahorisonteista, joiden takaa on mahdotonta saada minkäänlaista informaatiota. Oisko myös se koettavissa oleva ykseys jonkinlainen singulariteetti, ei-piste jota voidaan lähestyä loputtomasti, mutta joka kuitenkin väistämättä jää lähestyttäessä pakenevan tapahtumahorisontin tuolle puolen?

Vaikuttais siltä, ettei tietoisuutta voi havaita suoraan koska se on jossain mielessä (=mielen näkökulmasta?) "tyhjää", tai ainakin näkymätöntä, ja siksi mieli/tietoisuus voivat tarkastella tietoisuutta ainoastaan sen kautta, miten se ilmentää itseään mielessä/aineessa. Ei, mä en pysty käsittämään millainen tyhjyys olisi sellainen jolla olisi jotain vaikutuksia ei-tyhjyyteen. Mulle tulee jotain outoja mielikuvia loputtomasta, itseään itselleen loputtomasti heijastavasta palautesilmukasta jossa tapahtuvat satunnaiset mutaatiot siellä täällä rakentuvat maailmankaikkeudeksi.

Ykseyskokemus ei tarjoa todisteita, ainakaan missään analyyttiselle älylle hyväksyttävässä mielessä. Tieteellisin/analyyttisin keinoin voidaan tutkia kaikkia tietoisuuden ilmenemismuotoja, muttei koskaan tietoisuutta suoraan. Tiede voi tutkia asioita "ulkopuolelta", "objektiivisesti", kun taas "tietoisuus" viittaa sisältä päin koettuun kokemukseen, "kokemuksellisuuteen", joka ei itsessään selity - eikä voi selittyä - mihinkään suuntaan.

Käsittääkseni kyse ei ole vain siitä, ettei vielä ymmärretä tarpeeksi, vaan siitä, ettei kokemuksellisuudessa pohjimmiltaan ole mitään ymmärrettävää. Ykseyden vaikutuksesta rakentuvia asioita - aistein havaittavaa maailmankaikkeutta - voidaan kyllä tutkia ja oppia ymmärtämään. Ydin, olemassaolon lähde, ei kuitenkaan purkaudu eikä edes voi purkautua, koska se vaikuttais olevan jonkinlainen epäasia, "no(-)thing", joka on ainoastaan koettavissa. Koska tätä ei kuitenkaan voida todistaa varmaksi, on mahdollista että tulemme viettämään loputtomasti aikaa "lopullisten ratkaisujen äärellä", toivoen olevamme "ihan just siellä". Miltä sinisyys maistuu? Miltä kaipuu kuulostaa? Syntax error. Ei natsaa.

Tämä ei ole hyökkäys tiedettä kohtaan - tieteen alati kehittyvin menetelmin kyllä pystytään pureksimaan kaikkia sellaisia asioita joita voidaan yhteisesti havainnoida. Tuntuu kuitenkin tärkeä tunnustella tieteen ja järjen mahdollisia rajoituksia. Subjektiivinen kokemuksellisuus, ja erityisesti ykseys, tuntuu olevan jo lähtökohtaisesti tieteen ulottumattomissa.

Voidaan myös pohtia, josko ykseyskokemukset olisivatkin "pelkkää harhaa". Sekin kuitenkin pakottaisi selittämään, mikä saa meidät kokemaan kyseisen harhan. Mitä käytännön eroa olisi kuvitellun ykseyden ja "todellisen" ykseyden välillä?

Tässä. Ottakaa langoista kiinni.

keskenkasvui. kirja.

2010-01-19T18:06:00.001+02:00

sain valmiiks kirjan: keskenkasvui

sanoja tunteita kasvua kuvia
monen vuoden varrelta.

muutama sivu kirjasta:
katso nyt
näytän jotain
yllästys
rituaali
vehikleemi
ikkinä
mestariteos
lume

sä voit ladata koko kirjan torrenttina
tai suoraan tästä.
ja jakaa sitä kaikille. siitä mä kiitän.
pdf-tiedosto onpi se.

mulle saa kertoa miltä se tuntuu.

2013 häämöttää

2010-01-12T13:45:00.002+02:00

Käännösteksti. Alkuperäinen: Teafaerie: Towards 2013

Kymmenenvuotiaana uskoin maailmanlopun koittavan seuraavan vuoden kuluessa. Eräällä suuresti ihailemallani ja kunnioittamallani aikuisella oli kellarissaan suuri maailmankartta johon hän tökki nastoja merkiksi tapahtuneista maanjäristyksistä, tulivuorenpurkauksista ja muista luonnonkatastrofeista. Ilmeisesti hän etsi merkkejä Raamatun ja Nostradamuksen ennustusten toteutumisesta. Kerran salakuuntelin häntä, ja kuulin hänen kertovan toiselle luotettavana pitämälleni aikuiselle että lopun alkuun oli vain vuosi aikaa. Asuinpaikkamme Kalifornia tulisi suistumaan mereen, ja rutto, nälänhätä ja ydinkatastrofi tulisivat riivaamaan koko maailmaa matkallamme kohti viimeistä tuomiota. Lamaannuin täysin! En kyennyt pyytämään selvennystä aikuisilta koska pelkäsin heidän kertovan asiasta vakoilemilleni henkilöille, enkä myöskään halunnut sysätä salaisuuteni taakkaa muiden lasten harteille, joten päätin selvittää asian omin päin. Tämä oli varmaankin ensimmäinen kerta kun tunsin voimakasta psyykkisen vieraantumisen tunnetta. Vääristyneestä todellisuustunnelistani katsottuna ikätoverieni kiinnostuksen kohteet tuntuivat yhdentekeviltä. Madonnan uudelle musiikkivideolle ja yläasteen muotivillityksille ei juuri jäänyt tilaa. Muiden tietämättömyys, heidän vääjäämätön kulkunsa tuhoa kohti, oli surrealistista seurattavaa. Aloin ajatella vuosittaisia juhlapäiviä lajinsa viimeisinä. (Vietin viimeisen jouluni ja viimeisen syntymäpäiväni... ) Reputin aineissa joissa olin aiemmin ollut mallioppilas, ja ahdistus sekoitti vatsani, jonka seurauksena oksentelin paljon. Hirvittävää. Vuosi kuitenkin kului, eikä maailma loppunutkaan. Kuukausien ajan odottelin vääjäämätöntä, kunnes koin oivalluksen. Istuin isäni katolisessa kirkossa kuuntelemassa latinaksi pidettyä messua, ja yhtäkkiä käsitin aikuisten olevan väärässä. Päätin että uskoisin vastedes ainoastaan asioihin joista minulla olisi omakohtaista todisteita. Uskoisin ainoastaan asioihin jotka tuntuvat oikeilta, sen sijaan että mukisematta nielisin kaiken tarjotun. Tuota periaatetta olen siitä lähtien pyrkinyt jalostamaan.

Puhe vuodesta 2012 palauttaa nämä lapsuudenkokemukset mieleeni. Vihastuttaa ajattelen ihmisiä kamppailemassa samanlaisten ongelmien parissa kuin minä tuolloin. Koska en peittele kiinnostustani psykedeeleihin ja psykedeelikulttuuriin, minulta kysellään aiheesta jatkuvasti: "Mitä tekemistä vuodella 2012 on hallusinogeenisten huumeiden kanssa?" Joissain piireissä psykedeelit ja 2012 tuntuvat vyyhtiytyvän toisiinsa tiiviisti. Yksi syy tähän on se, että nämä meemit ovat levinneet tiettyjen psykedeelijulkkisten puheiden siivittäminä. Toinen syy on se, että psykedeelikokemuksiin tuntuu usein liittyvän intuitiivinen kutina lähitulevaisuudessa häämöttävästä mullistuksesta. Tämä yhdistyy luontaisesti erilaisiin mielikuviin tuomiopäivästä tai singulariteetista, sekä tiettyjen psykedeelishamanismin harjoittajien että heidän tuotostensa kuluttajien parissa.

Psykedeelit ja selvänäköisyys on kautta aikain liitetty toisiinsa. Ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna, aboriginaalien shamanismin tarkoituksena on ennustaminen. Alkuperäiskansat tahtovat luonnollisesti ennakoida huomisen säätä tai metsästyksen tuloksia. Tuleeko lapsesta poika vai tyttö? Paraneeko sairas? Shamaanilta kaivataan vastauksia, ja shamaani puolestaan pyytää opastusta kasvioppailtaan. Kuinka hyvin tämä toimii? Asiasta on monenlaisia näkemyksiä. Olen kuullut mielettömiä tarinoita, mutten julistaisi yhtäkään niistä "todisteeksi". Jos huumeet aiheuttaisivat niin kiistämätöntä ennaltanäkemisen kykyä kuin sinisilmäisesti halutaan uskoa, voisin kuvitella aiheesta olevan jo melkoisesti luotettavaa näyttöä. Toisaalta, voin kuvitella että jos itse törmäisin ihmisryhmään joka todella pystyisi ennustamaan tulevaa, en tahtoisi pakottaa heitä astumaan asian suhteen julkisuuteen. Psykedeelisen ullakon nurkissa lojuu yhä tarkoin vartioituja salaisuuksia, ja ehkä niin on hyvä. Ei kuulosta hyvältä idealta herättää hallituksiemme epäterveellistä kiinnostusta oletettuja psykedeelisiä supervoimia kohtaan. En silti voi välttää pohtimasta asiaa. Ennustusten sanotaan kumpuavan lähes aina poikkeavista tajunnantiloista. Joskus tila saattaa syntyä spontaanisti, joskus sen taas sanotaan käynnistyvän "kohtaamisesta", vaikkapa enkelin vierailusta. Toisinaan taas "profeetat" ovat tuottaneet itselleen poikkeuksellisia tajunnantiloja tulikokeiden, rituaalien tai psykoaktiivien avulla. Kuuluisa Delfoin Oraakkeli on saattanut nuuhkia maanraosta leijailevia huuruja - aiheesta on kirjoitettu paljon. Muinaiset mayat ovat mahdollisesti rouskineet sieniä. Asiasta ei tiedetä varmuudella. Jos psykoaktiivit näyttelevät ennustuksissa merkittävää roolia, tekeekö se ennusteista enemmän tai vähemmän uskottavia?

Itsellänikin on ollut varsin kummallisia hetkiä psykedeelien ja epälineaaristen aikakokemusten parissa. Tämän perusteella, olettaen että muut muuttujat on karsittu pois, saattaisin pitää trippaavaa profeettaa luotettavampana kuin selväpäistä. Asia on kuitenkin monimutkainen. En ole lainkaan vakuuttunut siitä, että minkäänlaista ennakoitavaa tulevaisuutta on edes olemassa. Tai ehkä mahdollisia tulevaisuuksia on miljoonittain. En aio lähteä "determinismi vastaan vapaa tahto"-väittelyyn. Se on kompakysymys, jonka kummankin näkemyksen puolesta voidaan löytää todisteita, tai esittää epämääräisiä vaihtoehtoisia käsityksiä kunnes aivot ovat solmussa. Aika on hauskaa. Psykedeeleissä tuntuu joskus siltä kuin olisi elänyt saman hetken uudestaan ja uudestaan, tai siltä että leijailee sekunnin päässä normaalista ajankulusta, ikuisessa déjà vu -luupissa jossa kaikki tuntuu jo tapahtuneen, tai tuntee voivansa ennakoida mitä on tapahtumassa juuri ennen sen tapahtumista. Olen arvellut sen olevan aivojen häröilystä johtuva kaikuefekti, tuskin sen kummempaa. Tapahtuessaan se kuitenkin hämmentää. Toisenlainen omituinen kokemus toistuu usein kun otan LSD:tä ja MDMA:ta yhdessä. Koen eräänlaisen "etiäisen", näyn tulevasta, hyvin lyhyestä tapahtumasta. Näyssä saatan esimerkiksi seisoa pienellä puisella sillalla katsellen tähdenlentoa mieheni kanssa, ja sitten vuodet kuluvat ja koko juttu unohtuu, kunnes tapahtuma toteutuu todellisessa elämässä, aina kyseisen aineyhdistelmän vaikutuksen alaisena. Vuotaako jotakin yhdestä tripistä toiseen, vai onko tämä vain kekseliäs illuusio? Olisin vakuuttunut siitä että kyseessä on harha tai kuvitellut muistot, jollen olisi useasti puhunut tällaisista tilanteista ääneen ennen niiden tapahtumista. En olisi voinut saada näitä kokemuksia aikaan vain todistaakseni väitteeni oikeaksi. Vaikea sanoa. Asia on mysteeri. Joskus tunnen etukäteen, että tulen trippaamaan tiettynä ajankohtana vaikkei minulla olisi mitään syytä olettaa sitä mahdollisuudeksi. Asiaan liittyvä tietynlainen kutkutus ei kuitenkaan ole koskaan ollut väärässä. Sekin on aikamoinen mysteeri.

Ennustaminen, samoin kuin puhe entiteeteistä, tuntuu kahelilta puheenaiheelta, mutta kun tutkitaan ihmisten uskomuksia, käy ilmeiseksi ettei asia ole aivan mitätön. Erään CNN:n ja Timen mielipidemittauksen mukaan, vuonna 2002 yli 60% amerikkalaisista uskoi Ilmestyskirjassa ennustetun maailmanlopun todella tulevan tapahtumaan, ja 17% uskoi sen tapahtuvan omana elinaikanaan. En tiedä millaisia yrttejä Johannes Kastaja aikanaan poltteli, mutta jouduin pienenä kopioimaan Ilmestyskirjan tekstejä, ja se on kyllä melkoisen psykedeelistä kamaa. Se oli myös iso pettymys. Syntinen ihmiskunta kärsii ja hosuu avuttomana, rakastavan luojansa muovatessa heitä yhä uudelleen, vaikkeivät he sellaista ansaitsisikaan. Jätän häiritsevät yksityiskohdat väliin, mutta Ilmestyskirja päättyy ihmissielujen enemmistön ikuisesti kestävään kidutukseen. Ei kuulosta tulevaisuudelta jonka synnyttämiseen tahtoisin osallistua.

Tähän törmää myös osassa 2012-retoriikkaa. Ei minua niinkään häiritse puhe galaktisesta konjunktiosta tai napojen siirtymästä, olkoonkin että merkittävä osa siitä kuulostaa newage-huuhaalta. Sen sijaan minua kyllä rasittaa apokalyptiset tuomiopäivänennustukset. Pidän sellaista paskanjauhantaa vaarallisena, koska siihen keskittyminen voi pahimmillaan toteuttaa itsensä. Kohu 2012-katastrofipornoelokuvan ympärillä saa minut kiehumaan ja suremaan tuhansien "googleta 2012"-mainoskampanjoiden kynsiin joutuneiden sinisilmäisten lasten kohtaloa, lasten joista monet uskovat päiviensä olevan luetut. 2012-elokuvan ikäraja on 13. Miljardien viattomien kuolema on ilmeisesti vähemmän haitallista kuin paljas nänni? Grrrrrrr! Toki jokaisella on oikeus ilmaista visioitaan. Itsestäni vain tuntuu tärkeältä työstää - psykedeelisillä visioilla tai ilman - tulevaisuutta jollaisen mielelläni näkisin myös tapahtuvan. Dramaattista maailmanloppua julistavat tuntuvat minun röyhkeästä näkökulmastani tarkasteltuna teeskentelijöiltä. Jos he todella uskoisivat sivilisaation tuhon kolkuttelevan ovella, he luultavasti varastoisivat hädissään purkkimuonaa ja ostaisivat tavaraa luotolla. Jotkut toki tekevätkin niin - hyvä homma. Se pitää loitolla herkkäuskoisiin kohdistuvasta pelkojen lietsonnasta. Tahdon sanoa meuhkaajille: Tiedätte varsin hyvin ettei taivas ole romahtamassa. Antaa tulla vaan, selkä suoraksi ja osoittakaa väitteeni vääräksi, ja varautukaa näyttämään naurettavilta niin tehdessänne. Jos talvipäivänseisauksena vuonna 2012 tapahtuu jotain merkittävämpää kuin vuonna 2000 tapahtui, lupaan printata tämän tekstin ja syödä sen, visertäen iloisesti niiden laulua joita tällä tekstilläni loukkasin. (Olin väärässä, olin väärässä, olin todella, todella väärässä, en ole juuri koskaan väärässä... )

Okei, minäkin olen käynyt kyseisellä tripillä. Olemme keskellä valtavaa mullistusta joka tulee romahtamaan jonkinlaiseen singulariteettiin. Koin tämän jo kauan ennen kuin siitä alettiin puhua yleisemmin. Monet ovat kokeneet saman; niin monet, että se on jo muodostunut kliseeksi. Kyllä, se tuntuu todelliselta. Takaako tämä, että se on Totta, totta tai "totta"? Voihan olla, että kyseessä on yksi ihmismieleen rakentuneista oudoista attraktoreista. Tai ehkä kyse on siitä, että tunnemme kuoleman vääjäämättömyyden, joka tarkoittaa sitä että myös oman todellisuutemme kuolema on vääjäämätön, ja tahdomme laajentaa kuolemamme kaikkea koskevaksi. Ehkä jotkut eivät vain kykene käsittelemään suruaan, surua siitä että kaikki upeus maailmassa tulee jatkumaan myös ilman heitä. Tämän seurauksena he kuvittelevat helvetin jota kohti kaikki on ajautumassa, mutta jonka he itse tulevat täpärästi välttämään. Tällaisen tripin yleisyys saattaa olla seurausta siitä, että olemme eläneet ydinsodan varjossa, kollektiivista kuolemanhaluamme tunnustellen. Maailmanloppu vapauttaa vastuusta. Asialle on olemassa monenlaisia yksinkertaisia selityksiä. Kyseessä ei ole uusi ilmiö. Kliimaksia on ennusteltu vuosituhansien ajan, ja joka kerta kun taivaallinen esirippu ei putoakaan, profeetat joko ottavat kunnian väistämättömän ehkäisystä tai jauhavat pienestä laskennallisesta virheestä ja suunnittelevat ennusteensa uusiksi suodakseen itselleen lisätilaa kiemurteluun. En väitä etteivätkö monet näistä ihmisistä uskoisi omiin ajatuksiinsa, tahdon vain sanoa että näiden asioiden suhteen on kautta aikain oltu väärässä. En väitä tietäväni mayakulttuurista juuri mitään, mutta hyvä ystäväni kirjoitti gradun aiheen tiimoilta, eikä todistusaineisto juurikaan vakuuttanut häntä. Muinaiset mayat eivät ilmeisesti olleet erityisen kiinnostuneita 2012-myytistä, ja lähes kaikki modernit mayat kiistävät sen. Huuhaa-ihmisten keskuudessakaan se ei ollut suuren mielenkiinnon kohteena ennen 60-lukua. Se alkoi paisua kun harmoninen konvergenssi oli kulutettu loppuun. Vaikka jokaikinen muinainen maya olisi uskonut maailmanloppuun vuonna 2012, mitä se todistaisi? Ihmiset uskovat kaikenlaisiin omituisiin juttuihin, ja tämä pätee myös sieniä naposteleviin mystikoihin jotka jättävät jälkeensä siistejä raunioita ja tietävät astronomiasta hieman liikaa.

Eskatologia tuntuu yleensäkin hieman vastuuttomalta. Jos puolet Yhdysvaltojen äänestysikäisistä aikuisista todella uskoo maailmanlopun olevan käsillä, onko ihmekään että elämme kuin Rooman keisarit, kuluttaen törkeitä määriä hupenevia luonnonvarojamme, paiskoen muovipulloja olkiemme yli rappiollisen huolimattomuuden siivittäminä? Sori kakarat, isukki ei tule siivoamaan sotkujamme. Eivätkä avaruusoliot. Vitustako minä tiedän? No en tiedäkään. Ja koska en tiedä, joudun väkisinkin elämään ikään kuin tehtävänämme olisi toimia tämän planeetan vartijoina tulevien satojen tuhansien vuosien ajan. Pelissä on hieman liian kovat panokset jotta voisimme perustaa strategiamme muinaisista ennustuksista tehtyjen hämärien tulkintojen varaan. On pakko toimia ikään kuin meillä olisi kaikki vastuu. "Meillä" tarkoitan meitä juuri sellaisena kuin juuri nyt olemme. Emme voi odottaa, että kotikutoinen teknologinen singulariteetti tulee pelastamaan läskimme. Vuosien ajan oikeutin valtavan hiilijalanjälkeni sanomalla, että mikäli energiakriisiä ei elinaikanamme saada ratkaistua nanoteknologialla joka muuttaa kokispullot rikkaaksi maaperäksi, roskaamisen synnyttämä kaatopaikka tulee olemaan ongelmistamme vähäisin. Pidin jokaista mussuttamaani ylipaketoitua herkkua luottamuslauseena teknologista kekseliäisyyttämme kohtaan. Sittemmin olen ottanut muutaman askelen taaksepäin. Teknologiset ennustukset ovat science fictionia, perinteiset ennustukset taas fantasiaa. Toki pitää paikkansa, ettei mikään tosiaan ole kuin ennen. Alati kiihtyvä muutoksen tahti tuntuu ilmeiseltä. Pyrkimys yrittää ymmärtää nykyhetkeä ja tulevaisuutta on meille luonteenomaista. Tämähän on shamaaninkin tehtävä. Mutta me voimme valita kuinka tahdomme asiasta puhua. Se saattaa jopa osoittautua merkitykselliseksi.

Erityisen vastuuttomalta tuntuu aiheettomien pelkojen levittäminen. Monet meistä puhuvat tyhjiä sanoja siitä kuinka ajatuksemme tai tahtomme rakentavat todellisuuttamme. Mikäli tällainen ajatus missään määrin pitää paikkansa, ei inspiroivampien suuntien hahmottelussa ole syytä viivytellä. Vaikka puheet saastuttamisesta tuntuisivat täydeltä hölynpölyltä, on silti selvää ettei epätoivo ratkaise ongelmia. Toivon puute on toivoton lähtökohta. Pidän pyhänä tehtävänäni kasvattaa avaruusaluksellamme vallitsevaa taistelutahtoa pisteeseen jossa kykenemme ylläpitämään elämäämme. Uskon mahdollisuuksiimme. Minua voi kutsua optimistiksi. Ehkä olen pelkuri joka ei uskalla kohdata epäonnistumisen mahdollisuutta. Miten päin vain, fanitan älyllistä elämää yleisesti, ja pidän kotijoukkuen puolta. Ihmiset! Etenevä pako! Esirippu on nostettu ja vihollisen portit ovat auki. Vitut torpedoista, enkä tahdo tietää todennäköisyyksistä. Uskon, että mikäli selviydymme seuraavista 50 vuodesta, meillä on mahdollisuus muuttaa suuntaamme ja vakauttaa tilanne ennen kuin kasvamme peruuttamattomasti liian kieroon. Olemme onnekkaita saadessamme elää tällaisen muutoksen äärellä. Jos selviydymme, päädymme kukaties asuttamaan satoja maailmoita miljoonien vuosien aikana, ja tulevaisuuden ihmiset tulevat tekemään kunniaa kaikille, jotka ovat kantaneet soihtuamme näiden haasteiden lävitse. Jos tyrimme, ei jäljellä tule olemaan yhtäkään omahyväistä, lausetta "Mitä minä sanoin!" toistelevaa petturia. Asettakaa panoksenne.

Kyllä, muutoksen nopeus on kiihtymässä todella jyrkästi. Ei liekeissä olevan maailman käryjen haistamiseen tarvita taikatemppuja. Nykyisten kasvukäyrien yleistäminen myös tulevaisuutta koskeviksi (joka on perusteltua muttei varmaa - ei putoava esinekään kiihdytä vauhtiaan loputtomasti) luo sellaiseen vaikutelman, että olemme astumassa täysin käsittämättömän tilaan, jonka kasvava uutuuden määrä on synnyttämässä. Olen aina pitänyt Terence McKennan näkemyksistä tähän liittyen, olkoonkin etten koskaan oikein ymmärtänyt nolla-aika-aaltoa, jonka lisäksi todellakin syytän häntä osasta 2012-ilmiöön liittyvää hölynpölyä. Tai ehkei syyttäminen ole oikea sana. Epäilisin, että ainakin osittain hänen tarkoituksenaan oli haastaa ihmisiä kiihtyvän muutoksen rakentavaan pohdiskeluun. Hän tahtoi rohkaista erityisesti psykedeelikkoja tekemään parhaansa, helpottamaan muutoprosessin sulavuutta myös niillä joille äärimmäiset tilanmuutokset ovat vieraita. Terencen 2012-visiossa minua miellytti eniten hänen sinnikäs optimisminsa. Kuuntelin hänen keskusteluaan Mark Pescen kanssa Esalen-instituutissa vuonna 1998. Työpajan teemana oli "Teknopakanat historian äärellä", ja se käsitteli tätä aihetta loistavasti. Konferenssin aikana Mark esitti ystävälleen kysymyksen: "Kuinka suhtautua eskatoniin?" Tämä vastasi yhdellä sanalla: "Kyllä." Tämän seurauksena syntyi Yeschaton-postituslista, joka kymmenen vuoden ajan dokumentoi "lähestyvää kaiken loppua" innostuneen odotuksen siivittämänä. Nykyään lista on jo valitettavasti lakkautettu, mutta nähdäkseni juuri sen kaltaisia juttuja tarvitsemme. Olen fiilistellyt minun ja Seuss Deanin Ever Higher-tumblrsivun uudelleenkäynnistämistä, postatakseni sinne ainoastaan vaikuttavaa taidetta ja myönteisiä, psykedeelistä futurismia ja radikaalia evoluutiota käsitteleviä uutistarinoita. Excelsior! Olen kyllästynyt välinpitämättömyyteen. Tässä se on! Eiköhän aleta innostua tilanteestamme, jos ei muusta syystä niin siksi että muut vaihtoehdot ovat niin perseestä.

Visualisoikaamme positiivinen eskaton! Jos 2012-ilmiö kerran toimii niin hyödynnetään sitä! Eräs ystäväni pyrkii luomaan mayojen pitkälaskun päätöksestä massiivisen psykedeelisen festivaalin jota kohti yhdessä syöksymme, tarkoituksena nostaa kulttuurimme aivan uudelle tasolle. Hän on järjestänyt Anteversary-seisauspäivänjuhlia New Yorkissa jo vuosien ajan. Diggaan. Loistavaa. Jos 2012 saa innostumaan tulevaisuudesta ja rohkaisee työstämään avoimempaa, laajentuvia mahdollisuuksia tarjoavaa maailmaa, pidän sitä positiivisena meeminä. Lypsäkäämme esiin kaikki sen tarjoamat mahdollisuudet. Kaikenlaisen kiihtyvään muutokseen liittyvän ymmärryksen lisääntyminen on tervetullutta. Valtaosa ihmisistä ei luullakseni vielä edes tiedä koko asiasta. Tehdään siitä mahtavaa. Tahdon meidän työskentelevän yhdessä kohti sellaista maailmanloppua, jonka kanssa kykenemme elämään. Apokalypsi ei tarkoita samaa kuin armageddon. Armageddon on jo määritelmällisesti perseestä. Apokalypsi on kreikkalainen, paljastumista tarkoittava sana. Se tarkoittaa verhon tai naamion poistumista. Jos intuitiomme povaa radikaalia muutosta, miksemme kirjoittaisi siitä tarinaa joka tähtää ymmärryksen kasvamiseen? Lähestykäämme tulevaa päiväntasausta täysinäisyyden ja anteliaisuuden juhlana. Hahmotelkaamme eskaton johon ei vaadita jumalia, hirviöitä, avaruusolioita tai aikamatkaajia. Kertokaamme tarina siitä kuinka ratkaisemme itse omat ongelmamme ja teemme villeimmistäkin unelmistamme totta työskentelemällä yhdessä - rakkauttamme, toivoamme, rohkeuttamme, älykkyyttämme ja uteliaisuuttamme hyödyntäen. Kertokaamme tarina siitä kuinka olemme kytkeytymässä yhteen, ja siitä kuinka luvattu singulariteetti on jo käsillä. En usko muutoksen tapahtuvan yhtäkkiä. Nähdäkseni se on jo käynnissä. Me olemme kauttaaltamme sen kyllästämiä. Jos tahdomme luoda jonkinlaisen siirtymäriitin, 2012 tuntuu yhtä hyvältä hetkeltä kuin mikä tahansa muukin. Miksei? Rakentakaamme sitä kuitenkin kestävän tulevaisuuden syntymäksi, koska emme tahdo haaskata liike-energiaamme seuraavan päivän darran mukana.

Tietenkään emme voi kieltää sitä mahdollisuutta, että muinaiset mayat ovat todella saattaneet iskeä naulankantaan, ja on jopa mahdollista että tuomiopäivän hehkuttajien tulkinta on oikea - että viimeiset päivät todella ovat käsillä. Olen yrittänyt innostua tuosta ajatuksesta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Myönnän mayojen kalenterin loppupisteen osuvan häkellyttävän hyvin linjaan sekä nykyisten valtavien mullistusten, että myös kiehtovien astrologisten muodostelmien kanssa, mutta entä sitten? Kyseessä voi olla silkka sattuma. Kyse voi olla myös resonanssista tai synkronisaatiosta tai ironiasta tai jostain vielä huonommin ymmärretystä ilmiöstä. Olemme maalanneet itsemme tiukasti nurkkaan, eikä tämän näkemiseen tarvita erityistä neroutta. Siltikin; jos kaikessa ilmentyvä fraktaalirakenne tässä supertarinassamme kattaa sekä ennustukset että historian, uskon mahdollisuuksiimme, siihen että voimme puristautua ajan tarjoaman ahtaan reiän lävitse kohti viisaampaa tulevaisuutta. Oman avuttomuuteni ja epätoivoni kiintiöt taisivat kulua loppuun jo peruskoulussa. Tuntuu siltä kuin minut olisi rokotettu niitä vastaan. Maailmanloppu on niin eilistä. Nähty, tehty, sloganilla varustettu t-paita löytyy vaatekaapista, aika siirtyä eteenpäin.

Suomalaisuudesta

2010-01-04T12:07:00.001+02:00

Oon tässä pyöritelly suomalaisuutta. Tuntuu tärkeältä olla avoin omille juurille.

Monet meiän sukupolven ihmiset - etenki semmoset "ajattelevat nuoret", junou - halveksuu suomalaisuuttansa. Musta siinä menee jotain hukkaan. Isänmaallisuus nähdään synonyymina junttiudelle, kiihkoilevalle patrioottisuudelle ja rasismille. Kovimpaan ääneen isänmaallisuudesta puhuvat ovat usein ilmeisen peloissaan, ja vetävät siksi övereiksi esimerkiksi väkivallan tai naurettavuuksiin menevän suvaitsemattomuuden avulla.

Meillä on joku ihmeellinen kollektiivinen huono itsetunto. Aina kun joku ulkomainen media kirjoittaa mitä tahansa Suomesta, suomalaisuudesta tai suomalaisten valmistamista tuotteista, Suomessa kohistaan. Se tuntuu huvittavalta, mutta asialle lienee syynsä?

Mun ikäisten isovanhemmat oli sodassa, ja se oli traumaattista. Monet meni siitä ihan paskaks, niiden tunne-elämä meni lukkoon sodan takia, ja siksi heidän lapsensa, meidän vanhempamme, eivät myöskään usein ole kaikista etevimpiä tunteiden kanssa. Tämä on luontaisesti välittynyt meihinkin.

Meidän sukupolvellamme on kuitenkin paljon aikaa ja vapautta. Me voimme rauhassa työstää tunnepuoltamme kuntoon, ja sitä kautta avata suhteitamme omiin vanhempiimme ja -isovanhempiimme. Se tuntuu tärkeältä.

Vaikken kannatakaan turhien suojamuurien pystyttelyä tai ylläpitoa, näen tärkeänä sen, että Suomen rajoja on puolustettu. Se mahdollistaa meille tänä päivänä paljon vapauksia ja hyvinvointia tarjoavan maan, jonka kansalaiset voivat tehdä töitä rakentaakseen samanlaisen vapauden ja hyvinvoinnin mahdollisuuksia myös oman maansa rajojen ulkopuolelle. Toki on tahoja jotka tahtovat rajoittaa vapauksiamme, mutta Suomen kaltaisessa maassa laajentuvan vapauden puolesta on vielä suhteellisen helppo taistella.

Ja kyllä, sotiminen on perseestä, mutta niin on myös se että aggressiivisten yksilöiden tai maiden annetaan riehua täysin vapaasti. Kannatan kaikenlaisten väkivaltakoneistojen purkamista, mutta (ainakin tällä hetkellä) luulen että sellainen on tehokkainta toteuttaa askel askeleelta, maiden välisellä yhteistyöllä, sen sijaan että joku yksittäinen maa riisuu itsensä aseista ja kutsuu siten jonkun toisen valtion juoksemaan sisään ja ottamaan vallan.

Maailman rajat näyttävät olevan hälvenemässä. Ihmiskulttuurilla on mahdollisuus uudenlaiseen, maailmanlaajuiseen yhtenäisyyteen. Tuntuu ilmeiseltä että kaikenlaisilla persoonallisuuksilla - niin yksilöiden kuin kansakuntienkin - on paikkansa kokonaiskuvaa rakentavassa palapelissä.

Kutinani kertoo mulle, että Suomalaisuudessa on runsaasti ammennettavia voimavaroja - tietynlainen taipumuksellinen sulkeutuneisuutemme, juroutemme ja takapajuisuutemme voidaan kääntää eduksi siinä missä yksilönkin persoonallisuuden särmät.

Musta meillä on kaunis kieli. Kauniit kollektiiviset arvet. Kaunis luonto. Kaunis kulttuuri, kaikkine puutteineen. Ei sitä poista se, että mun mielestä myös afrikassa on kauniita kieliä ja arpia ja luontoa ja kulttuureja, myöskin omine puutteineen.

Mitä suomalaisuus merkitsee sulle?
Mitä suomalaisuudella voidaan tehdä?
Miten sitä voitaisiin valjastaa kaikkien hyödyksi?

Erinomaisia ajatuksia pinnallisuudesta

2009-10-06T16:55:00.006+03:00

Pinnallisuuden vastustaminen voi vaikeuttaa elämän kokonaisvaltaista kokemista.

Olen joskus kuullut jonkun sanovan "tää on kyllä aika pinnallista, mutta..." kuvatessaan jotain ei-niin-syvälliseksi kokemaansa, itselleen tärkeää aktiviteettiaan tai mieltymystään.

Pinnallisuuden vastustaminen maistuu vahingolliselta. Kun kritiikin pelossa yritämme peitellä yleisesti pinnallisiksi tulkittuja puoliamme, kiellämme merkittävän osan itseämme. Pyrkimällä näyttäytymään ei-pinnallisesti syvällisinä toimimme juuri sillä tavalla, jota pinnallisuuden kritiikillä yritämme vähentää. Hyväksymällä "pinnalliset" puolemme annamme monipuolisuudellemme, viisaudellemme ja monimutkaisuudellemme tilaa hengittää.

"Asioita syvällisesti pohdiskeleva" syyttää joskus kanssaihmisiään pinnallisuudesta, esimerkiksi koska nämä eivät ole kiinnostuneita keskustelemaan samanlaisista asioista kuin hän itse. Hän saattaa tuomita toisten elitapoja, näkemyksiä tai kiinnostuksen kohteita yrittämättä todella ymmärtää miksi he elävät elämäänsä kuten elävät.

Jollen olisi näin itserakastunut, luultavasti hävettäisi enemmänkin tajuta että olen itsekin toteuttanut tätä. Annan kuitenkin itselleni anteeksi.

Happovalaistunut, kaiken ymmärtänyt hippi saattaa haluta jakaa oivalluksiaan kaikille, ja suivaantuu siitä ettei muita kiinnosta. Näkökulman avartuessa hippi kuitenkin luultavasti ymmärtää, että tärkeimmät oivallukset voi ilmentää aiheesta ja tilanteesta riippumatta - jollei sanoilla, niin teoilla vähintäänkin.

"Jotai autojen viritystä, en tajuu noit vitun amiksii."
"Siistii paeta todellisuutta vetämäl jotai kamaa. Menis töihi!"
"Miten tota voi kiinnostaa jotku vaatteet noin paljo? On elämäs muutaki!"

On ilmeisesti helppoa olettaa, että itselle vieraista asioista kiinnostunut ihminen on yksinkertaisesti toivottoman tyhmä tai loputtoman homeessa. Mistäpä tietäisin vaikka näin olisikin, mutten kuitenkaan koe tarpeelliseksi tarrautua oletuksiini. En ole tavannut tylsää ihmistä - kaikissa tunnen kiinnostuksen kohteista riippumatta kiehtovaa ja inspiroivaa.

Pinnalliset arviot tuntuvat haitallisilta myös esimerkiksi silloin kun arvioidaan toisen ihmisen motiiveja. "Sitä kiinnostaa pelkästään muiden arvostus" ja vastaavat heitot latistavat ihmisen kaksiulotteiseksi karikatyyriksi, eikä tämä ainakaan helpota ymmärrystä ja kasvua. Myötätunto lienee kanankakoista parhaita.

Joitakin omia puoliani joita voi halutessaan pitää pinnallisina:

* Vietän ajoittain paljon aikaa peilin edessä. Katselen itseäni eri kulmista. Ajoittain ihastun, toisinaan ällötyn. Katselen myös itsestäni otettuja valokuvia haltioituneena.
* Koen vaatteet tärkeäksi. Korut myös. Koen niiden ilmentävän sisäistä maailmaani, välittävän minua. Voin ajoittain pukeutua myös älyttömästi, harkitsemattomasti tai rumasti, mutta silläkin vähintään alitajuisesti kommunikoin jotain.
* Katselen mieluusti kuvia kauniista, joskus myös pornoa.

"It is only shallow people who do not judge by appearance. The true mystery of the world is the visible, not the invisible." -- Oscar Wilde

Onko ongelmia?

2009-09-11T12:08:00.001+03:00

wikipediasta:
"Ongelma on este, joka tekee vaikeaksi saavuttaa haluttu päämäärä, kohde tai tarkoitus. Se viittaa tilanteeseen, ehtoon tai asiaan, jota ei ole vielä ratkaistu. Laajassa merkityksessä ongelma tulee asianomaiselle henkilölle ilmeiseksi sitten kun hän huomaa merkittävän eron olemassaolevan tilanteen ja halutun tilanteen välillä.

Työelämässä ongelmasta käytetään usein kiertoilmausta haaste, koska käsite ongelma saatetaan kokea negatiiviseksi ilmaukseksi. Esimerkiksi: Yrityksellämme on loppuvuonna edessään monia haasteita tarkoittaa samaa kuin Yrityksemme kohtaa loppuvuonna monia ongelmia."

Yhdyn kokemukseen siitä, että käsitteellä "ongelma" tuntuu usein negatiivinen lataus. Kummastelen seuraavaa tulkintaa jonka mukaan "haasteita" ja "ongelmia" tarkoittaisivat täysin samaa.

Kun sanotaan "ongelma", tarkoitetaan usein "mahdoton haaste". Tämän vuoksi olen, onnistunein seurauksin, päättänyt kokeilla lähestyä kaikkia "ongelmia" "haasteina". Mahdottomat haasteet on vain kestettävä. Mahdolliset haasteet taas on vain kestettävä.

Elämä on alkanut tuntua mutkattomammalta, joskin luontevasti myös loputtoman paljon haasteellisemmalta - selkeältä mutta vaativalta vau.

Ihmisyys on kiemuraista, esimerkiksi kun sattuu. Kipu oli joskus olevinaan isokin ongelma. Ongelma syntyy pyrkimyksestä vältellä kipua, ts. vammaisesta todellisuuspakoaddiktiosta. Yritys paeta kipua maksimoi kivun paskaltatuntuvuuden. Kipu kerää kaiken huomion ja vittuperkele. Heti kun hyväksyn kivun ja alan havainnoida sitä tietoisesti, meditatiivisesti, sen olemus muuttuu. Intensiivisyys säilyy mutta paskamaisuus vähenee. Viimeksi koin tämän Frankfurtin lentokentällä ampiaisen naitua kättäni. Huusi pistokohtani: "Huomio! Huomio! Keskity, urpo!". Heti kun laskin aivoni kihelmöivän aistiärsykkeen hellään huomaan, siitä alkoi virrata perverssin nautinnollisia tuntemuksia. Aijaa, ei tää kipu ookaan absoluuttisen huono juttu, se vaan vaatii paneutumista.

Mulla on sellanen vaikutelma, että niin kauan kun kipu on tarpeeksi mietoa jotta mielellä on saumaa tehdä siitä arvioita ("Byhyy, sattuu, en tykkää", "Vittuuuu menis jo pois, haluun keskittyy salkkareihin!", "Vali vali blah blah"), käsissä on tietoinen valinta: Voin itse vaikuttaa kivun laatuun. Kivun hyväksyminen ja siitä seuraavan aistielämyksen fiilistely vähentää kivun paskamaisuutta huomattavasti. Niin, ei se välttämättä poista sitä kokonaan. Voi olla että määrä pysyy täysin samana, mutta mieluummin kilo paskaa kuin kilo mansikoita, eiku. Mutta joka tapauksessa tuntemus muuttuu. Pakkomielteisesti "Kaikki tai ei mitään"-luuppiin liimautuvat psykoosipotilaat voivat poistua vastaanotolta keksimään parempia suunnitelmia.

Joskus kivun määrä voi kasvaa sietorajan yli. Se voi tapahtua esimerkiksi luiden katkeillessa, pään särkyessä, auton keskeyttäessä liitonsa kohtaamiseen joustamattoman tiiliseinän kanssa tai vaikkapa läheisten potkaistessa tyhjää. Sietorajalla tarkoitan pistettä, jonka ylityttyä mielellä ei ole enää tilaa arvioida sanallisesti sitä onko kivaa vai kamalaa.

Kärsimys vaatii kärsivällisyyttä. Tarpeeksi sietämätön tuntemus on yllättävänkin siedettävää, koska mieli naksahtaa pois päältä kun sattuu tarpeeksi. Jäljelle jää vain minä ja ääretön kärsimys. Mitä tehdä kun nautinto menee överiksi? Nauttia. Mitä tehdä kun kärsimys menee överiksi? Kärsiä. Oliko vaihtoehtoja? No ei, siispä missä ongelma? Kun sattuu ni sit sattuu, ja se sattuu. Yksinkertaista? Yksinkertaista. Ja kaiken vaativaa.

Kun kärsimyksen määrä taas laskeutuu siedettävälle tasolle, voidaan palata tietoiseen havainnointiin, jolloin kipu paskamaisuudessaankin luultavasti saa ainakin jonkin verran mielenkiintoisia ja siten miellyttävämpiä piirteitä.

Mitä vittua siis tarkoitan sanoessani "tietoinen havainnointi"?
No, ainakin:
Hyväksymistä. "Jaaha, havaitsen tällaista."
Rehellistä toteamista. "Ahaa, tällainen tuntemus/ajatus tapahtuu minussa."
Tuomitsematonta tarkkailua. "Asiat eivät itsessään ole hyviä tai huonoja, hyvä ja huono syntyvät minussa."

Asioiden välttely venyttää niiden tuottamaa kärsimystä loputtomasti. Tunteiden kieltäminen jumiuttaa kokemuksen virran. Saattaa tuntua siltä, ettei elämä (tai tilanne) etene mihinkään. Maailma vaikuttaa staattiselta. Tietoisella havainnoinnilla tuntuu olevan taipumus päästää kokemus soljumaan. Vaikeiden asioiden välttelyn kanssa vuorovaikuttaa loputon laiskuuden ja huonojen (joskin usein varsin kekseliäiden) tekosyiden virta.

Vaikeat tunteet ovat kuin vanhempiensa huomiota huutava pieni lapsi. Huuto ei lopu ennen kuin sen lähde hyväksytään olevaksi ja reagoidaan. Lapselle voi tietysti vetää jätesäkin päähän ja yrittää keskittyä muuhun, mutta tieto huudon olemassaolosta ei yleensä sillä katoa.

On taipumusta tukahduttaa kateuden, mustasukkaisuuden ja pelon kaltaisia tuntemuksia tunteita. Joskus siksi kun ne hävettävät. Joskus kun luullaan että niitä pitäisi ymmärtää. Tai kun niille ei ole aikaa. Mutta tunteet eivät katoa väistelemällä. Pakoilu sysää tunteiden välisen tasapainon kaaokseen, kaaokseen joka ohjaa valintoja, vailla kokijansa ymmärrystä. Sitten ihmetellään että miksen ole vapaa ja miksi noin muutenkin tuntuu ihan paskalta. Tehokkain tie tasapainoon? Tietoinen havainnointi, ja siitä jokseenkin automaattisesti seuraava reagointi (=tilanteen muutokseen johtavat käytännön toimet). Jos en reagoi, luultavasti en ole vielä havainnoinut tarpeeksi rehellisesti. Jos minulla on varaa vältellä tai valittaa ilman että toimin, tunne ei luultavasti ole vielä vetänyt minua tarpeeksi paskaksi. Hajoa vielä kulta, kyllä se siitä.

Kun siis havaitsen että taidanpa tuntea mustasukkaisuutta kun Elviira työntelee kieltään Aarno-Petterin korvakäytävään, niin sanon sen ääneen, jos en äänihuulieni kautta niin ainakin ajatuksissani omassa päässäni. Hyväksyn, että tältä nyt tuntuu, eikä sen tarvitse tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että tältä tuntuu. Se ei tarkoita, että jonkun pitäisi tehdä jotain toisin jotta ei tuntuisi, ei huolimatta siitä että se saattaa tuntua musta ikävältä. Hyväksyn vain. Tunne. Se on siinä, olemassa, tunnen sen. Jos tuntuu vaikealta hyväksyä, niin sitten hyväksyn vaikeuden tunteenkin. Sekin on vain tunne, tai ajatus, ihan sama, se on siinä kuitenkin. Okei, musta tuntuu että tunnen mustasukkaisuutta, ja tuntuu vaikealta hyväksyä että tunnen mustasukkaisuutta, jaa, no jännä havainto, olenpa kiinnostava. Ehkä teen jotain asialle, ehkä en, mutta tärkeintä että havainnoin. Kikkeli.

Jankataanpa: Ongelma syntyy kun olemassaolevan tilanteen ja halutun tilanteen välillä huomataan merkittävä ero. Kuten kaikki luovat ja elämästänsä nauttivat tietävät, elämä sujuu kun "siellä jossain" häämöttävillä päämäärillä niistetään perää, toisin sanoen:
1) asettamalla juuri tällä hetkellä tapahtuva prosessi (jatkuva, loputon, etenevä, muuttuva, muovautuva, yllätyksellinen, kehittyvä) ensisijaiseksi (päämääräksi), ja
2) asettamalla tulevaisuudessa mahdollisesti odottavat päämäärät toissijaisiksi.
Toisin sanoen, ongelmat ratkeavat parhaiten nauttimalla niiden olemassaolosta ja niiden tarjoamasta haasteesta. Kolmansin sanoen, elämä on tässä ja nyt. Odota vaan sitä jotain tulevaa hetkeä nykyisen kustannuksella, voin luvata sen loputtoman vitutuksen lähteeksi. Ei siinä, ettäkö vitutusta ei riittäisi joka tapauksessa, mutta pitääkö sen määrä tosiaan yrittää maksimoida?

EN! VOI! Pakottaa ajatuksiani. Mitä enemmän yritän hiillostaa, sitä enemmän kelat menevät jumiin. Sen sijaan voin havainnoida omia ajatteluprosessejani, ja iloita huomatessani niiden ratkovan haasteita itsestään. Jos haaste ei tunnu avautuvan, ehkä sen aika ei ole vielä - keskitynpä siis johonkin muuhun kunnes se taas kutsuu luokseen. "Pitäisi ajatella" - eikä pitäisi. Ajatukset ajattelevat itse itsensä. Koiraa ei tarvitse pakottaa kakkaamaan. Oivallus ajattelun automaattisuudesta muuttaa ongelmat juuri sopiviksi, loputtoman vaikeiksi loputtoman palkitseviksi haasteiksi. Runk runk.

Vaikutelma monien tavallisten elämän ongelmien mahdottomuudesta tuntuu syntyvän taulapäisestä yrityksestä vaatia todellisuutta olemaan SITÄ MITÄ MINÄ HALUAN, sen sijaan että opettelisin haluamaan todellisuutta. Mikäli ongelmat eivät itsemurhaudu niitä havainnoimalla, niin vika harvoin sijaitsee katsonnan kohteessa; vielä vähemmän sijaitsee vastuu.

Kipu ei ole ongelma. Rakkaus ei ole ongelma. Pelko ei ole ongelma. Ristisanatehtävä ei ole ongelma. Kauneus ei ole ongelma. Kuolema ei ole ongelma. Ongelma on vain yksi näkökulma. Ongelmat liittyvät ajatuksiin, ongelmat eivät ole tunteita. Tunteet ovat järjettömiä - eivät järjen kanssa ristiriidassa vaan järjen ulkopuolella. Miksi joku yrittää vaatia niitä järjeksi? Vaatiiko sama tyyppi ikävystyneisyyttä olemaan polkupyörä?

Tunteiden rakenteet voivat käydä järkeen, mutta rakenteet eivät ole tunteet itsessään, rakenteet ovat vain karttoja, eivätkä kartat ole kuvaamiaan alueita, vaan karttoja, niin, onko päässä nyt selvää, onko? Selvääkö? Selviääkö?

Tunteissa ei ole mitään ratkaistavaa, ne on vain tunnettava. Voimme kaivata ratkaisuja ja loogista ymmärrystä tunteista syntyville tulkinnoille ja oletuksille; niitä voi olla kiva lääppiä, mutta ongelmat eivät ole ulkona vaan sisällä, omissa asenteissamme, omissa valinnoissamme. Vika ei ole maailmassa vaan homeisissa odotuksissamme, jotka nekin antavat periksi päästämällä viisaus polttamaan ne kuosiin. Jos ne eivät vielä pala niin ole viisaampi. Jotkut yrittävät paeta vastuun rujoa todellisuutta väittämällä itseään tyhmäksi, jes kiva pakokeino. Kykyjen vähättely ja liioittelu ovat kuitenkin molemmat itsensäkusetusta ja kusi on tunnetusti perseestä, epäkäytännöllistäkin. Todelliselta vaikuttaa se, etten minä voi tietää kykyjeni rajoja, voin ainoastaan arvailla aiempien yritysteni perusteella, yritysten joita kaikkia ovat aina ja loputtomasti leimanneet omat oletukseni ja odotukseni, joista riisuttuna saatan mitä vain.

Me luomme kaikki maailman ongelmat. Ongelma on sanojen luoma illuusio, joskus kiva ja viihdyttävä mutta kuitenkin vain illuusio. Tällä en tarkoita sitä, etteivätkö ongelmat voisi olla niitä kokeville täysin todellisia; ainoastaan, että niitä ei näytä "olevan" "olemassa" missään absoluuttisessa mielessä. En vastusta ongelmia, ne ovat usein viihdyttäviä ja rikastavat elämää, mutta perspektiiviä, pyydän. Ja saan. Pelkkää voittoa.

Tavallaan siis aika saatanan rankkaa myöntää ettei missään vaikuttais olevan mitään todellista ongelmaa.

Kuulen mielelläni kritiikkiä, mutta pelkän teorian voitte sijoittaa ohutsuoliinne - intohimoitsen käytäntöä.

Kuuntelin tossa yks päivä Nirvanaa ja nauroin ja kiihotuin. Kyynärpäähän sattuu. Lihakset tuntuu hyvältä, omat ja muiden. Mun päässä on viime aikoina ollut ihan vitun selkeää, ja sen seurauksena oon ollut elämästä paskana, ja se on kaunista. Mitä enemmän nään, mitä selkeämpää kaikki on, ja sitä vaikeampaa on vältellä havaintoa siitä, että maailma on täynnä sateenkaaria, kukkaisia, typeriä (mutta kuitenkin oppitunteina niin saatanan tarpeellisia) sotia ja nälkään+ripuliin kuolevia lapsia.

Vailla tippaakaan kyynisyyttä sanon, että tää maailma on hajottavuudessaankin äärettömän ihastuttavaa.

Meditaatioon

2009-07-09T04:10:00.000+03:00

Meditaatio toimii tässä.
Se voi tuntua ei-tekemiseltä ilman pyrkimystä tai tavoitetta.
Myrskyävän mielen "takaa" paljastuu hiljainen, tyyni tarkkailija. Myrsky voi jatkua, mutta alla jokin pysyy rauhallisena.
Meditaatio tuntuu synnyttävän mielenkiintoisia asioita. Tuntuu vaikealta/tarpeettomalta sanoa, mitä meditaatio "on".
"Oikeaa tapaa" ei liene. En voi/yritä opettaa ketään - voin vain kertoa mikä mulle on toiminut.

Itse olen jumittanut mm. näin:

1) Istu alas selkä mahdollisimman suorana; risti-istunta tai lootusasento tuntuvat musta optimaalilta (ja vahvistavat selkää ja koko kehoa) mutta jos niihin ei taivu niin mikä tahansa mukava asento käy
2) Valitse seinästä piste, keskitä katseesi siihen (silmät voi kyllä pitää myös kiinni)
3) Keskity syvään hengitykseen, anna sen virrata vatsasta alkaen
4) Havainnoi.

Ajastettu meditaatio tuntuu sujuvalta - muuten helposti pakenee epämukavuuden koittaessa. Voi alottaa vaikka kymmenestä minuutista ja kokeilla erilaisia kestoja jos siltä tuntuu. Toisaalta ajastetussa meditaatiossa ainakin itelläni on taipumusta yrittää arvuutella kuinka paljon on vielä jäljellä.

Meditaatiossa ei ole tarkoitus pakottaa mitään, tai painostaa ajatuksia hiljaiseksi, tai päästä sfääreihin. Meditaatiossa ei ole lineaarisia päämääriä, meditaatio on vain olemista, kokemukseen vapautumista tässä ja nyt.

Havainnoin. Tiedostan mitä sisälläni tapahtuu.
Kun mieli karkaa, huomaan sen ja palautan keskittymisen, aina uudelleen.
Hengitys on hyvä kiinnekohta.
Meditaation ei ole tarkoitus olla kivaa, jos ei kamalaakaan.

Vastoin stereotyyppisiä mielikuvia, meditaatio ei johda negatiivisten tunteiden tukahduttamiseen eikä tee kenestäkään ylimielistä, epäinhimillistä, teennäisen rauhallisella äänellä puhuvaa kaikkitietäjää. Kenenkään kusipäisyyttä ei voi laittaa meditaation piikkiin.

Hiljaa istuminen tuntuu ajoittain äärettömän vittumaiselta, ajoittain taas ekstaattiselta, usein vain tyhjyydeltä.
Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi.

Päämäärättömyydestä huolimatta olen huomannut mm. seuraavanlaisia sivuvaikutuksia:

- keskittymiskyvyn parantuminen - turha hötkyily on vähentynyt
- tunteiden käsittelemisen helpottuminen
- valtavankin kuohunnan keskellä (elämän kriisitilanteissa tai vaikka psykedeelitripillä) on helpompi löytää oma keskipiste, ydin johon nojata
- ajattelun selkiytyminen
- kehotietoisuuden kasvaminen, kehon vahvistuminen, yhteisymmärrys kehon ja mielen välillä
- euforia
- auttaa hyväksymään itseä muita maailmaa
- ei oo kovin usein oikeesti tylsää
- heittäytyminen on helpottunut
- aamumeditaatio tuntuu rakentavan päivän tekemisille tukevan perustan

Meditaation ja psykedeelien yhteydestä puhutaan aika paljon - usein "henkiset koulut" karsastavat psykedeelejä, ja 60-luvulla jenkkeihin saapuneet intialaiset gurut lupailivat meditaation tuovan samat edut kuin psykedeelit, mutta ilman haittavaikutuksia. Itse en kuitenkaan näe näitä toistensa korvaajina, vaan koen kummankin täydentäneen toisiaan ja elämääni ainutlaatuisella tavalla. Meditaatio tuntuu enemmän hiljentyvältä ja rauhoittuvalta, psykedeelit taas tuntuvat visionäärisiltä, intensiivisiltä ja ryöppyäviltä. Kummallekin on sijansa.

Meditaatiota voi tehdä kaikenlaisissa tiloissa. Oon suunnitellut että vois joku päivä juoda perseet ja meditoida.

Meditaatio ei ole uskonto, eikä sen toteuttaminen vaadi minkäänsorttista fanaattisuutta tai dogmia. Itse asiassa päin vastoin, se tuntuu yhdeltä epäideologisimmista tekemisen muodoista.

Kuten tripit yleensä, meditaatio jää päälle kun sen parissa viettää aikaa.

Kertomus siitä kuinka kaikki mullistuu nyt

2009-06-10T05:36:00.000+03:00

Jauhan aina informaatiovallankumouksesta. Nyt siitän näkökulmia.

Tiede avautuu kohti open source -henkistä mallia jossa työstetään ja jaetaan yhdessä ja avoimesti (mm. Human Genome Project). Patentoimisen sijaan yhä useampi nero tahtoo jakaa keksintönsä vapaaseen käyttöön (esim. ekorakentamiseen liittyvät oivallukset). Nanoteknologia oivaltuu (kelatkaa, printattavaa elektroniikkaa on jo olemassa). Kvanttimekaniikka ja muut postmodernin tieteen teoriat panevat maailmankuvaamme. Tieto tunkeutuu saataville.

Jäykkään puoluepolitiikkaan perustuva näennäisdemokraattinen järjestelmä murhaa itsensä vertaisdemokratian tieltä. Vastuu siirtyy kaikille tahdokkaille. Hyvä esimerkki tästä on se, kuinka Ruotsin Piraattipuolue teki kiihkeän ja äänekkään läpimurron EU-parlamenttiin. Kansainvälinen media heräsi heti. Lyhyessä ajassa vanhojen puolueiden informaatioteknologiaan liittyvät kannat ovat alkaneet muljahdella huomattavasti piraattimyönteisemmäksi. Piraattipuolueen menestys pakottaa äänestäjiensä menettämistä pelkäävät puolueet hereille. Kiintoisa on myös orastava päihdepoliittinen vallankumous. Skarpin nettiaktivismin tukemana ja provosoimana kansainvälisessä valtamediassakin aletaan vähitellen uskaltaa sanoa tabu ääneen: Täyskieltolakipolitiikka on toimimaton, päihteiden aiheuttamia ongelmia maksimoiva paska.

Web 2.0: Blogien, foorumeiden ja yhteisösivustojen myötä mielenmaailmat löytävät yhä nopeammin vastaanottajansa. Kaikki ottavat kaikilta vaikutteita ajatuksina, kuvina, ääninä ja tunteina. Aiempina aikoina "erikoiset ihmiset" erakoituivat. Tänään jokainen voi löytää jonkun jonka kanssa peilata kokemustaan. Taide (=itseilmaisu jokaisessa muodossaan) auttaa ymmärtämään kulttuuria ja luo sitä. Runsaasta jokseenkin mitäänsanomattoman tuntuisesta möhnästä huolimatta, todella vaikuttavan (olennaisen) informaation tarjonta tuntuu juuri sopivan loputtomalta.

Google tulee luontevasti tähän väliin. Simppeli hakukone on vähitellen laajentunut ja kasvattanut monia mutkia ja puolia. Se osaa jo tulkita merkityksiä ja kääntää kieleltä toiselle (toistaiseksi hassuin tuloksin mutta kehittyvällä tehokkuudella). Se tarjoaa miljoonan kirjaston sisällön - ilmaiseksi. Vitun hippiutopia.

Kasvon- ja äänentunnistusteknologia kehittyy. Kamerakännykät ovat arkea. Valvontakameroita on yhä useammassa kulmassa. Yksityisyys murenee, osittain vapaaehtoisella avustuksellamme. Olemme kuin huomaamattamme tottuneet paljastamaan itsejämme julkisesti sosiaaliseen sähköverkostoon. Monet kokevat tämän kuumottavaksi, mutta valvontateknologiat ulottuvat onneksi enenevästi koskettamaan kaikkia - myös auktoriteetteja. Rehellisyys astuu yhä tärkeämpään asemaan. Vallanpitäjien on jo melkoisen vaikea puhua kaliumkarbonaattia jäämättä kiinni (tjeu youtube).

Kontrollifriikit, valtansa menettämistä pelkäävät poliitikot yrittävät kiristää otettaan. Kiristäminen puristaa esille yhteiskuntamme sairaita alueita ilmentäviä kollektiivisia oireita. Alkaa käydä selväksi, etteivät "mielenterveydelliset ongelmat" ole vain harvojen haaste: Yksilöiden pahoinvointi ilmentää yhteistä tapaamme ymmärtää olemassaoloamme, toisiamme ja maailmaamme. Se peilaa kaikkea sitä, mitä olemme itsessämme kieltäneet ja tukahduttaneet, ja heijastuu kaikkiin.

Paine kasvaa. Muutosvoimat keräävät vauhtia virtuaalimaailmassa, mutteivät rajaudu sen sisälle vaan säteilevät kaikkialle yhteiseen todellisuuteemme. Kilpailevien visioiden synteesi pakottautuu olevaksi. Vastapuolet rikastavat toisiaan. Yhä laajemmat vapaudet arkipäiväistyvät niin nopeasti, että unohdamme niiden syntyneen vasta aivan äskettäin.

Läpinäkyvyyden lisääntyessä epäekologisten ja epäeettisten tuotteiden kauppaaminen käy taloudellisesti kannattamattomaksi. Nykysysteemin kelvottomat ominaisuudet murenevat rytisten, tehden tilaa toimivammille ratkaisuille. Kestämättömälle pohjalle rakentunut rahajärjestelmämme pakottuu muutokseen. (Huom! Jos joku kuvittelee mun sanovan rahaa itseisarvoiseksi pahaksi, mä tapan. Ongelman ydin ei vaikuttais olevan rahan ideassa vaan käytännön toteutuksessa.) Syntyy uudenlaisia vaihdon ja jakamisen välineitä ja periaatteita. Yhä useampia hyödykkeitä voidaan jakaa halvalla tai ilmaiseksi. Rutiininomaiselle palkkatyölle tarjoutuu vaihtoehtoja: Ihmiset tuottavat avoimia tietosanakirjoja, vapaaehtoisella maksulla pyöriviä ohjelmistoja ja taidetta jonka hinnan ostaja saa itse päättää. Ilmaista ruokaa jaetaan vapaaehtoisvoimin. Yhä useampi lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Jaettavaa ja jakamisen väyliä syntyy jatkuvasti lisää. Vaikka köyhyyttä ja puutetta on yhä eikä tietoverkko yllä vielä kaikkialle, suunta on silti selkeä.

Kommunikaatioteknologia edesauttaa myönteisiä kulttuurillisia nyrjähdyksiä. Tehokas kommunikaatio tulee tarpeeseen useiden globaalien kriisien huohottaessa kohti. Tarve ratkaista eloonjäämisongelmia nopeuttaa luovien ratkaisujen syntyä ja leviämistä. Uusi teknologiamme tarjoaa erinomaisia työkaluja käytännölliseksi koetun informaation tehokkaaseen kanavointiin.

Jotenkin on sellainen kutina, ettei mikään inhimillinen sähläys onnistu enää suistamaan tätä prosessia raiteiltaan. Varmaa tietoa en toki kuvittele omaavani, tämä on täysin subjektiivista, rajatun näkökulman masturbointia - saattaa olla, että ikävälle reitille osuva asteroidi tappaa kaikki tai joku innostuu ydinkärkien kanssa. Muuten soosi on kuitenkin selvä: Jotain on syntymässä. Sen muotoa on toistaiseksi vaikea hahmottaa tarkasti, mutta ilmiselvästi se rakastaa toteutumista.

Viesti tavikselle

2009-05-12T19:36:00.000+03:00

Me ihmiset tahdomme tuntea itsemme erityisiksi. Oletamme että tehokas keino tähän on leimata muut samatuisiksi. Samanlaisiksi. Massaksi. Harmaaksi. Se luo turvaa - voimme hetken kokea olevamme enemmän.

Sitten sanotaan että tavikset, toi on tavis, tavis sitätä. Usein näin sanotaan ihmisistä joita ei juurikaan tunneta. Meistä on kivaa niputella ihmisiä koska sitten voimme tuntea vedätyksellistä hyvänolontunnetta tuntiessamme itsemme paremmaksi. Me kaikki olemme rasisteja. Me kaikki tunnemme epäluuloa tuntematonta kohtaan, me yleistämme. Tätä ei kai voi paeta, mutta kun tiedostamme sen, opimme olemaan toimimatta sen mukaan.

Ihminen joka ei oikein tunne itseään, ehkäpä pelkää peilikuvaansa, mukautuu normeihin jottei kukaan kiinnittäisi huomiota. Hän saattaa helposti päätyä kuvittelemaan olevansa tavallisempi kuin muut, tylsä. Tällainen kuvitelma heijastuu luonnollisesti myös käytökseen. Sitten joku ajattelee, että tällainen ihminen on tavis.

Veikkaan, että "tavis" on oikeastaan ihminen,
a) joka ei ole vielä tajunnut omaa erityislaatuisuuttaan
ja/tai
b) jonka erityislaatuisuutta tavikseksi luokitteleva ei vielä ole tajunnut.

Mä en ole ikinä tavannut tavallista ihmistä, siinä mielessä kuin tavallisuus ymmärretään mitäänsanomattomuudeksi. Me olemme kaikki täysin ainutlaatuisia kokonaisuuksia. Se, jos jokin, tuntuu tavalliselta. Sellainen on tavis. Tämän tajuaminen voimauttaa meidät.

Me olemme ihmeitä.

Ei meidän tarvitse kilpailla toistemme kanssa erityisyydestä - me olemme kaikki juuri niin uskomattomia kuin uskallamme kuvitella, ja mielikuvituksessamme pesii tolkuttomuus - ei rajoja.

Katsellaan puhkeavamme kukkaan.

Kun rakkauden rajat liukenevat

2009-05-07T14:50:00.011+03:00

Lisätty jälkeenpäin (alkusyksystä 2011): Elämäntilanteiden hidas muutos aiheuttaa yllättäviä muutoksia myös siinä, mitä elementtejä elämässään painottaa. Tämän tekstin kuvaama monisuhteisuus ei tunnu ollenkaan ajankohtaiselta, koska olo erään tietyn olennon kanssa tuntuu vaan niin paljon oikeammalta kuin mikään muu. Kuinkas kävikään. Voi olla että kirjoitan joskus lisää aiheesta.

Oli jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa jotain käytännöllistä rakkauden kiemuroista, joten tuumasta toimeen. Tämä on niin monitahoinen aihe, että teksti jää väkisinkin pintaraapaisuksi. Käsittelen joitakin mieleeni tulleita tärkeimpiä ydinajatuksia. En väitä näkemyksiäni Totuudeksi enkä voi taata niiden toimivuutta muiden elämässä. Itelleni pärisee.

Kerran oivalsin, kuinka keinotekoiselta rajoitukselta tuntuu ajatus siitä, että ihminen saisi rakastaa vain yhtä, tai että intiimisuhteita voisi olla vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Samanaikaisesti kuitenkin tuntui epämiellyttävältä mielikuva siitä, että jotkut panevat ympäriinsä ilman herkkyyttä, keskinäistä kunnioitusta tai kommunikaatiota, ja jotkut sitten kutsuvat sellaista "vapaaksi suhteeksi".

Aloin tutkiskella asiaa laajemmin. Rehellisyys johti ymmärrykseen: seurustelu ei estä kutkutusta muita ihmisiä kohtaan. Tuntui tärkeältä sanoa asia ääneen - en tahdo elää valheessa, en itseäni enkä muitakaan kohtaan.

Aloin hyväksyä sen tosiasian, etteivät tunteeni suostu asettumaan minkäänlaisiin tarkasti määriteltyihin, absoluuttisiin rajoihin. Polyamoria, kyky rakastaa montaa, tuntui sitä itsestäänselvemmältä mitä enemmän sitä tunnustelin. Kävi luonnolliseksi kysyä, miksei tunteita saisi myös fyysisesti ilmentää kenen tahansa kanssa. Miksi intiimisuhde tietyn ihmisen kanssa velvoittaisi rajaamaan muut pois? Harva uskoo, että vanhemmat rakastavat kahta lasta vähemmän kuin yhtä, tai että useat ystävyyssuhteet rajoittavat toistensa syvyyttä - miksi asia olisi toisin intiimisuhteissa?

Miksi ylipäätään koemme niin suurta tarvetta määritellä suhteitamme? Miksi on tärkeää rajata, onko joku ihminen "ystävä" tai "kumppani"? Miksei "ystävän" kanssa voisi olla intiimiä kontaktia?

Ihmisillä on luonnollisesti kaikenlaisia oletuksia polyamorian suhteen. Jotkut diagnosoivat sen sitoutumiskammoisten kivankuuloiseksi tavaksi oikeuttaa epäempaattinen, sekoileva ympäriinsänussinta. Miksei se voisi sitäkin olla, mutta itelleni on tuntunut tärkeältä, että suhteeni pääsevät vapaasti muovautumaan, kasvamaan ja syventymään, romantiikalla tai ilman. En näe selviä rajoja "ystävyyden" ja "muun" välillä. Minulla ei ole pelkoa pitkiä, vaikka koko elämänkin mittaisia suhteita kohtaan - nautin siitä että ihmissuhteillani on aikaa ja tilaa rakentua. En vain näe että yhden suhteen tulisi väistämättä rajata muut pois. Ajankäytölliset kysymykset ovat toki todellisia, mutta rehellinen kommunikaatio ja herkkyys tuntuvat toimivan paljon paremmin kuin absoluuttiset säännöt.

Yleinen kommentti tuntuu myös olevan: "Mä oon mustasukkanen, emmä pystyis!" Musta yksi polyamorian ydinajatuksista on se, että mustasukkaisuus ja muutkin kielteiset tunteet pyritään tiedostamaan, havainnoimaan ja ymmärtämään, ja niistä keskustellaan. Niiden olemassaolon hyväksyminen on tuntunut toimivan paljon paremmin kuin tukahduttaminen - sama pätee elämän muillakin alueilla. Olemme omistushaluisia, kehitämme helposti riippuvuuksia ja haluamme pitää tärkeistä asioista tiukasti kiinni koska olemme epävarmoja. Pelkäämme yksinjäämistä. Jos elämme ajatuksessa, jonka mukaan elämämme ei mitenkään voisi olla täyttä ilman tiettyä ihmistä, tarketuminen lienee aika väistämätöntä.

Itestäni tuntuu vahvasti siltä, ettei mikään tietty yksittäinen ulkoinen elementti ole välttämätön täydelle elämälle. Olemme toki sosiaalisia eläimiä ja yhteys on luonnollinen tilamme, mutta olemme myös varsin hyviä sopeutumaan.

Kokemukseni mukaan rakkaus ei pysty kukoistamaan jos sitä yritetään pakottaa. Se on herkkä instrumentti - liian jäykkä ja puristava ote estää soljuvuuden. Parasta mitä rakkaudelle voi tehdä, on poistaa sen tieltä esteitä ja luoda sille tilaa hengittää ja kasvaa dynaamisesti. Loppu sujuu itsestään.

Kommunikaatio. Pelottava muuttuu mahdolliseksi ja siedettäväksi kun siitä puhuu ääneen. Empatia ja herkkyys ovat välttämätön avu. Haaste on suuri, mutta mitä enemmän olen puhunut ja kuunnellut, sitä selkeämmäksi on käynyt että puhumattomuus ja välttely ovat täysin mahdottomia vaihtoehtoja - ne aiheuttavat sellaisia ongelmia, joita ei välttämättä saa millään tavalla selvitettyä tai korjattua. Rankkojen aiheiden käsittely on ajoittain kivuliasta ja saattaa koetella sietokyvyn rajoja, mutta mikä voisi olla kasvattavampaa?

Uusiin ihmisiin rakastuminen tuntuu poikkeuksetta höyrähdyttävältä kokemukselta, ja silloin on suuri vaara sokeutua jo olemassaolevien suhteiden tarpeille. Konkreettinen vaara on myös se, että yhden suhteen ongelmia on helppo alkaa huomaamattaan paeta uusiin suhteisiin, joihin aiemmat ongelmat kuitenkin seuraavat itsepintaisesti mukana. Tuoreen suhteen alkuenergia tuntuu helposti aiheuttavan kritiikitöntä suhtautumista rakastumisen kohteeseen. Rakastuminen herättää usein tunteen siitä, että uusi ihminen on nyt jotain täysin uudenlaista, ihmeellistä, ennennäkemätöntä, vastaus kaikkiin toiveisiin joita on ikinä ihmissuhteisiin uskaltanut kohdistaa. Tämän tiedostaminen auttaa jäsentämään omaa tunnemaailmaa.

On luonnollista, että ihmisten määrän lisääntyessä mahdolliset muuttujat lisääntyvät myös. On suuri haaste saada kahdenkin ihmisen välinen suhde toimimaan, saati sitten jos ihmisiä on enemmän. Polyamoria kuitenkin myös helpottaa monia asioita. Ihmiset tuntuvat monogamisissa suhteissa usein pettävän toisiaan (ja itseään), ja näen suureksi syyksi tälle halujen kieltämisen. Polyamorisessakin suhteessa on toki mahdollista pettää valehtelemalla - jos on esimerkiksi sovittu, että kaikista intiimikontakteista puhutaan avoimesti, niin siitä on hyvä pitää kiinni. Ei liene mielekästä antaa lupauksia joita ei ole valmis pitämään. On tärkeää, että suhteet perustuvat osapuolten yhteisymmärrykselle.

Olen matkani varrella ehtinyt käydä läpi monenlaisia ajatuksia ja tunnetiloja, ja ajoittain kyseenalaistanut näkemyksiäni hyvinkin rankasti. Rohkea tarkastelu selkiyttää. Kerta toisensa jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että tämä olemisen tapa toimii minulla tässä ja nyt ja tuntuu oikealta.

Vaikeimpia kysymyksiä polyamorian suhteen tuntuisivat ainakin itselleni olevan sukupuolitaudit ja jälkikasvu, tosin näistä molemmat ovat suuria haasteita myös ei-polyamoristisissa suhteissa.

Sukupuolitaudit ovat ainakin itseäni pelottaneet niin kauan kuin olen niiden olemassaolosta tiennyt. Olen pähkäillyt paljon sitä, miten useiden kumppanien kanssa olisi mielekästä toimia. Esimerkiksi HIV saattaa näkyä vasta kolmen kuukauden kuluttua tartunnasta. Jos haluttaisiin olla äärimmäisen varmoja, olisi loogista, että sukupuolitaudit mahdollistavaa kontaktia otettaisiin vasta sen jälkeen, kun uusi kumppani on käynyt testeissä kolme kuukautta viimeisen suojaamattoman seksikontaktinsa jälkeen.

Kiemuroita seuraa: Loogisesti äärimmilleen vietynä, suojaamatonta seksiä (luonnollisesti myöskään suuseksiä) ei saisi harrastaa kenenkään sellaisen kanssa, joka on viimeisten kolmen kuukauden aikana harrastanut suojaamatonta seksiä kenenkään sellaisen kanssa, joka ei ole käynyt testeissä ja on viimeisten kolmen kuukauden aikana harrastanut suojaamatonta seksiä kenenkään sellaisen kanssa joka ei ole käynyt testeissä ja on viimeisten kolmen kuukauden aikana harrastanut suojaamatonta seksiä... jne.

Käytännössä tuntuisi aika mahdottomalta ja yksinkertaisesti epäkäytännölliseltä asettaa rehellisyyden lisäksi mitään absoluuttisia sääntöjä tai vaatimuksia. Olen tunnustellut vaihtoehtoa "oo kenen kanssa haluut, mutta mä en oo sun kanssa jos oot altistanut ittes mille tahansa sukupuolitaudit mahdollistavalla kontaktille etkä oo käyny testeissä", mutta käytännössä virta kuitenkin usein vie mukanaan - seksiin liittyy aina riskejä, jotka nyt vaan on hyväksyttävä jos siitä tahtoo nauttia. En voi vaatia muilta asioita joita en itsekään tahdo toteuttaa.

Käytännössä olen kokenut toimivaksi ratkaisuksi sen, että ihmiset skarppaavat sen suhteen kenen kanssa pelehtivät, kommunikoivat siitä avoimesti ja käyvät säännöllisesti sukupuolitautitesteissä. Riskejä on aina olemassa ja äärettömän ihana ihminen saattaa tietämättään kantaa sukupuolitautia. Spontaanius on kuitenkin niin tärkeä osa seksuaalisuutta, että mitkään tiukat ja joustamattomat säännöt eivät yksinkertaisesti tunnu mielekkäiltä. En silti voi kyllin alleviivata sitä, kuinka tärkeäksi koen kunnioituksen terveyttä kohtaan, omaa ja muiden.

Polyamoria ei myöskään tarkoita sitä, että kaikkien tai kenenkään kanssa olisi pakko harrastaa seksiä, etenkään suojaamattomasti. Tärkeintä on kokemus siitä, että jokainen asettaa itse omat rajansa, ilmaisee ne selkeästi ja kunnioittaa muiden rajoja.

Lapset ovat se toinen suuri haaste - kuinka ne sopivat yhteen polyamorian kanssa? Selvää on, että lapsi vaatii valtavasti aikaa ja paneutumista, ja tarkoittaa pitkäaikaista sitoutumista jossa itsestä riippuvaisen olennon hyvinvointi on asetettava etusijalle. Epäilemättä kyseessä on yksi ihmiselämän suurimpia haasteita, polyamorialla tai ilman. Itsellänihän ei (vielä?) jälkikasvua ole, mutta voisin kuvitella, että etenkin pari ensimmäistä vuotta ovat joka tapauksessa niin intensiivisiä, että edes vanhempien välisen romanttisen suhteen aktiiviseen ylläpitämiseen ei välttämättä ole kummemmin aikaa. Luottaisin yksinkertaisesti osapuolten herkkyyteen ja empatiankykyyn - huomioonottavuus ja kommunikaatio ovat tässäkin avainasemassa. Ei ole reilua, että toinen juoksee missä sattuu ja toinen istuu kotona lapsen kanssa, tosin erilaisten ihmisten dynamiikat aiheuttavat tälläkin alueella loputtoman määrän mahdollisuuksia ja tilanteita.

Tämä laaja aihe ansaitsisi oman tekstinsä. Eipä siitä siis tällä erää enempää.

Parhaimmillaan polyamoria tuntuu rikastavan kaikkien osapuolten elämää. Meillä on tapana projisoida odotuksiamme tunteidemme kohteisiin, ja monoamorisessa mallissa yhden ihmisen harteille saattaa kasaantua kohtuuttoman suuria vaatimuksia ja oletuksia. Hyväksyn kaikkien ihmisten täydellisen ainutlaatuisuuden. Erilaisten ihmisten kanssa on erilaisia kokemuksia, ja joidenkin kanssa voi nauttia täysin toisenlaisista asioista kuin toisten. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että yksi ihminen olisi parempi kuin toinen, vain että yksi ihminen on erilainen kuin toinen.

Polyamoria on ollut äärettömän rankka polku. Se ei missään tapauksessa ole helppo olemisen muoto, vaan kuten kaikki henkiset haasteet, vaatii valtavasti tahtoa, panostusta, joustavuutta ja määrätietoisuutta. Itselleni tämä on kuitenkin ollut valtavan palkitseva taival joka kulkee sulavasti käsi kädessä muun ajatus- ja arvomaailmani kanssa. Olen oppinut todella paljon itsestäni ja muista ihmisistä ja alkanut nähdä ja arvostaa inhimillisen kokemuksen kauneutta aivan eri tavalla kuin ennen. Vaihtelevat perspektiivit ravitsevat olemisen kaikkia puolia.

Aiheesta puhuminen aiheuttaa kulttuurinormeistamme johtuen häpeää, mutta vielä enemmän häpeää on aiheuttanut vaikeneminen. Ääneen ilmaiseminen tuntuu vapauttavalta, ja kannan seuraukset selkä suorana. Antakaa palaa.

Maailman luomiseen

2009-03-24T19:06:00.005+02:00

Olin tottunut näkemään itseni säälimättömästi riepottelevan maailman uhrina, kunnes jonain maagisena hetkenä koin oivalluksen siitä että päätän itse suhtautumiseni. Monessa mielessä en voi kontrolloida ympäröivää maailmaa, mutta voin vaikuttaa siihen millaisena ympäröivä maailma minulle sisäisenä kokemuksena esittäytyy.

Mikä valtava vastuu! Olisin tietysti yhä voinut jatkaa maailman syyttämistä siitä etteivät asiat aina mene kuten haluan tai odotan, mutta se olisi ollut sekä järjen että tunteen kannalta epäkäytännöllistä. Sen sijaan aloin vähitellen, monien rohkaisevien kokemusten ajamana, nyrjähtää kohti tilaa jossa tiedostan kuinka paljon todellisuudestani on omaa luomustani. Ulkoinen maailma on neutraalia informaatiovirtaa jota vastaanotan monenlaisina aistiärsykkeinä. Merkitys syntyy minussa.

Merkitys syntyy minussa, minun sisälläni, minun aivoissani, minun mielessäni.

Elämä näyttäytyy ajoittain tuskallisena. Ihmissuhteet viiltävät syvältä tai soitan kitaralla sormenpääni riekaleiksi. Se sattuu. Aistiärsyke on ja pysyy. Tuntuu tältä. Olemassaoloni intensiteetti ottaa välillä naurettavan mahtipontisia muotoja. Miten yhteen ihmiseen voi mahtua niin käsittämätön pakahduttavien tunteiden valtameri? Ajoittain olen miettinyt, kuinka paljon helpompaa elämä voisi olla ilman kaikkea tätä kärsimystä. Mutta miksi elämän pitäisi olla helppoa? Kuka jaksaa pelata peliä vailla haastetta?

Kivuttomuuden perään haikailu saa elämän tuntumaan lähes mahdottomalta. Se ei ole käytännöllistä. Sen sijaan käytännöllistä on opetella hyväksymään. Hyväksyn tunteeni. Karkuun juoksemisen sijaan antaudun, annan elämykseni hengittää. Joskus hyväksyminenkin vituttaa, ja sitten hyväksyn senkin. Aina en jaksa olla positiivinen - hyväksyn. Tältä saa tuntua. Se on ok.

Kaikki tunteet on kohdattava, niitä ei voi paeta loputtomiin. Älyllinen ymmärrys ei estä tunteita tapahtumasta, mutta voi auttaa jäsentämään ja luottamaan. Järki ja tunne eivät korvaa toisiaan, mutta voivat kulkea tasapainossa, käsi kädessä.

Vähitellen sisällä tapahtuva alkemistinen reaktio kiihtyy. Paska alkaa muovautua kullaksi. Mun ei enää tarvitse paeta kokemuksia; voin suhtautua kaikkeen eteentulevaan myönteisesti. Se ei aina ole helppoa. Joskus se tuntuu sietämättömän vaikealta.

Mutta jokin sisälläni on muuttunut. Maailma ei palkitse valittajia, valittaminen lietsoo pahoinvoinnille pysyvyyttä. Miksi vastustaisin maailmaa, kun maailma selvästikään ei muuta toimintaperiaatteitaan vaikka kuinka vinkuisin? Elämänkaareni pitää sisällään äärimmäisen rankkoja ja tuskallisia kokemuksia. Käytännöllistä ja todellista, toimivaa tässä ja nyt, on ollut opetella virittäytymään maailmaan. Hyväksyä, tiedostaa, rakastaa.

Yllättäen maailma alkaakin loistaa. Rankkoja elämyksiä tulee yhä eteen, mutta myönteinen suhtautuminen tuntuu ylläpitävän itseään. Kanavoin kauneutta ja elämänjanoa ympärilleni, ja se heijastuu kaikkialle, myös takaisin itseeni, moninkertaistuen. Palautesilmukka. Euforia kasvaa ja lisääntyy, ja inspiroidun todella pitämään huolta hyvinvoinnistani. Keho aukeaa ja vahvistuu, lihastukkeumat hellittävät ja mieli mahtuu hengittämään. Ihmiset näyttävät viehättäviltä ja kaikkeus tuntuu noin ylipäätään maukkaalta.

Tästäkö karmassa lienee kyse.

Pessimismi ilmentää totaalista vastuuttomuutta ja laiskuutta. Pessimismi on pakenemista, suojautumiskeino joka lähtee itseääntoteuttavasta profetiasta, kuvitelmasta, jonka mukaan ihminen on ainoastaan vittumaisen maailman kynsissä rimpuileva sätkynukke. Pessimisti perustelee negatiivista suhtautumistaan mantralla "pessimisti ei pety", mutta havaintojeni (ja myös omien kokemusteni) mukaan pessimisti pettyy kerta toisensa jälkeen lietsottuaan itsensä epäonnistumaan. Pessimisti on psykoosissaan myös etevä löytämään todisteita kielteisiä asenteitaan tukemaan.

Optimismi lähtee tehokkaimmillaan mahdollisimman rehellisestä havainnoinnista, siitä huomiosta että maailma tekee mitä haluaa, ja minä päätän tahdonko navigoida virrassa. Uskomattomien mahdollisuuksien avautuessa tosin tuntuu vaikealta edes kuvitella valitsevansa passiivista homehtumista ja uhri-identiteettiä. Kaikki muu kuin optimismi tuntuu musta sekä älylliseltä että emotionaaliselta epärehellisyydeltä.

Miksiköhän olen ajatellut, että kaikkea pitäisi voida kontrolloida? Taistelu maailmaa vastaan heijastuu kovalla kädellä takaisin, se on vastatuuleen ulostamista.

Myös taistelu maailmaa myötään heijastuu takaisin. Tämä on synergiaa. Minä virittäydyn ympäröivään todellisuuteen, yritän hahmottaa kuinka virtaukset kulkevat ja vähitellen opin havaitsemaan kohdalleni osuvia mahdollisuuksia. Se on kuin surffaamista. Virtaa ei voi pakottaa, mutta siihen voi heittäytyä mukaan. Jokaikinen hetki pursuaa mahdollisuutta, ja jokainen valittu mahdollisuus opettaa kasvamaan.

Liika epäröinti tekee flown mahdottomaksi. Polkupyörällä on vaikea ajaa jos ei luota siihen että jatkuva liike pitää pystyssä. Useimmat eivät kuitenkaan osaa sitä tuosta vain - taito kasvaa harjoittelemalla. Luottamus on loputtoman tärkeää, eikä kasva epäröimällä. Pakkomielteinen vaatimus asioiden pysyvyydestä synnyttää loputtomasti kärsimystä. Jos jokin on pysyvää, niin muutosprosessi.

Evoluutio on jatkuvaa. Kaikki elää, ja muutos on sitä hedelmällisempää mitä kokonaisvaltaisemmin muuttuva osaa virittäytyä.

Elämä on palkinnut minua luottamuksesta ja heittäytymisestä. Tavalla tai toisella projektit joihin ryhdyn tuntuvat onnistuvan, eivät aina tavalla jota olen odottanut, mutta palkitsevat kuitenkin - opettavat, rikastavat, lisäävät luottamusta maagiseen virtaukseen. Kaikki kasvaa ja vahvistuu.

Vähitellen opin toimimaan paremmin yhdessä, synkronisaatiossa - en vain toisten ihmisten kanssa, vaan koko maailman. Evoluutio ajaa tähän suuntaan - sellainen itsekeskeisyys joka ei ymmärrä kaiken hengittävän samana kokonaisuutena, ei säily koska se ei ole kestävää. Elämä ei ole nollasummapeli jossa yhden voitto tarkoittaa automaattisesti toisen tappiota. Ymmärtäessämme tämän pelin sääntöjen toimivuuden, alamme elää niiden mukaisesti, ja vähitellen yhä useampi voi kokea itsensä voittajaksi.

Tietynlainen itsekkyys kyllä hehkuu myönteisellä tavalla tämän kaiken ytimessä - ymmärrys siitä, etten voi auttaa maailmaa kestävästi jos laiminlyön oman hyvinvointini. Mitä paremmin voin, sitä paremmin maailma ympärilläni voi.

Matkan aikana jotkut toki syövät ja toiset tulevat syödyksi - se, että maailma palkitsee yhteispelistä, ei estä sitä olemasta julma. Kärsimys on todellinen kokemus, eivätkä kaikki koskaan ymmärrä kuinka siihen tulisi virittäytyä. Vahvimmat selviävät. Tylyä, mutta siinä piilee myös mahdollisuutemme. Me voimme vahvistua yhdessä. Me voimme aktiivisesti päättää luoda tänne kaunista, mutta se ei ensisijaisesti tapahdu ulkoa käsin - maailman ydin sijaitsee itsessä. Ympäristö transformoituu kun yksilö ottaa vastuun kasvuprosessistansa. Lannoittakaamme.

Rajattomasta luovuudesta syntyy rajattomat resurssit. Teknologia, tiede ja sisäinen evoluutio ovat kaikki ihmisen mielikuvituksen lapsia. Päätämme yhdessä mitä tahdomme ihmeillämme luoda.

Ehkä me voimme mitä tahansa?

Pakkomielle varmuudesta

2008-12-22T04:58:00.001+02:00

Se on syvälle iskostuneena länsimaiseen kulttuuriin. Meillä on pakkomielle olla varmoja, tietää. Tämä on täysin absurdia: välineistö jolla käsittelemme tietoa, toisin sanoen kieli, on itsessään epäabsoluuttinen ja suhteellinen. Kielenkäyttö on aina subjektiivista, tulkintaa.

Me kaipaamme varmuutta kaikesta - ajatuksistamme, ihmissuhteistamme, työpaikoistamme, maailmasta. Tavoittelemme varmaa tietoa siitä mitä juuri nyt tapahtuu, ja haluamme varmistaa myös tulevaisuuden. Tulevaisuus ei kuitenkaan ole läsnä kuin potentiaalina; siksi emme varmistu. Voimme korkeintaan otaksua, visioida ja tutkia mahdollisuuksia, missä ei toki ole mitään vikaa. Se on ruokaa uteliaisuudelle ja mielikuvitukselle, se on inhimillinen perusvietti joka kehittää meitä eteenpäin. Haasteena on löytää siihen mielekäs suhtautuminen.

Elämme kaoottisessa universumissa. Jotta voisi saada absoluuttisia vastauksia, olisi tiedettävä kaikki mahdolliset vaikuttavat tekijät. Koska näitäkin tekijöitä kuitenkin jäsennellään epäabsoluuttisen kielemme kautta, emme voi päästä mihinkään lopulliseen lopputulokseen.

Asenteet jotka aiheuttavat pakkomielteitä absoluuttisuudesta ja varmuudesta, ovat siis jo lähtökohtaisesti perseestä. Filosofiassa tämä on toki ymmärretty jo aikaa sitten, mutta silti ihmiset käyttäytyvät toisin, myös monet niistä filosofeista jotka ovat asian tajunneet. Se osoittaa hyvin, kuinka paljon helpompaa on keksiä teorioita kuin soveltaa niitä käytäntöön. Kysytäänpä toisin: Miksi meidän tarvitsisi tietää mitään varmasti? Eikö riitä, että tiedämme tarpeeksi hyvin?

Ehkä!

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Sumeaa logiikkaa. Meidän ei tarvitse laskea kaikkea viimeiseen desimaaliin, etenkään kun se ei mitä ilmeisimmin ole mahdollista. Voimme havainnoida maailmaamme, keskittyä siihen mikä toimii riittävästi, ja unohtaa totuuden. "Totuus" on aina riippuvainen määrittelijänsä näkökulmasta. "Totuuden" julistaminen ei ole kehittävää.

Varmuus osoittautuu tarkasteltaessa illuusioksi jonka alla on epävarmuutta, kaaosta, loputon määrä muuttujia. Nämä muuttujat kuitenkin näyttävät muodostavan rakenteita, niissä on säännönmukaisuutta. Kun tätä fraktaalimöykkyä katsoo ja opettelee hyväksymään sen, rakastamaan sitä, siitä tulee ystävä. Elämä on virtaus. Me olemme virtaa pitkin soljuvia surffareita. Emme voi ainakaan kokonaan määrätä virran suuntaa, mutta voimme ohjata itseämme virrassa. Tämä näyttää olevan suurin saavutettavissa oleva vapaus. Mitä enemmän antautuu, sitä vapaammalta tuntuu.

Ihmiset tavoittelevat varmuutta, koska epävarmuus on pelottavaa, ahdistaa kun ei voi tietää. Ihmiset pelkäävät yleensä asioita joita eivät ole uskaltaneet kohdata. Kun olemisen väistämätön tosiasia näyttää olevan hyvin pitkälti kaiken perimmäinen epävarmuus, eikö olisi mielekästä hyväksyä se ja antautua sille? Se on kuin polkupyörällä ajoa - luottamus pitää pystyssä, mutta vasta kun on uskaltautunut liikkeeseen. Asian voisi kuvitella olevan hirvittävän monimutkainen, mutta mitä enemmän sitä pohtii, sitä yksinkertaisemmalta se tuntuu. Tämä ei toki vie pois olennaista: Se on loputon haaste, jossa riittää ratkottavaa luultavasti niin kauan kuin riittää elämääkin. Ihanaa.

Epäily on tervettä. Tätä kirjoitustakin on hyvä epäillä - kenenkään ei tarvitse uskoa minua. En ole varma varmuuden mahdottomuudesta. Olen valmis kyseenalaistamaan näkemystäni. Näitä asioita voi itse kokeilla. Epäily ei tarkoita sitä, että tarvitsisi aina ja jatkuvasti olla kyseenalaistamassa kaikkea. Epäily on sitä, että kykenee tarvittaessa kyseenalaistamaan minkä tahansa oman näkemyksensä, että yrittää ymmärtää miksi muut kyseenalaistavat sen, ja että välillä kyseenalaistaa vaikkei näyttäisi olevan tarvettakaan - eihän koskaan voi tietää. Skeptisyys ei poista mahdollisuutta luottaa asioiden pysyvyyteen, mutta tarjoaa työkalut selviytyä silloin kun sata kertaa samanlaisena toistunut asia tapahtuukin juuri tällä kertaa toisin.

Itse kokemusta ei tarvitse kyseenalaistaa. Kokemus on aina tavallaan absoluuttista - se tapahtuu ja se eletään. Kokemus ei kuitenkaan ole tietoa. Tieto viittaa käsitteisiin ja kieleen, merkityksiin, siihen mitä voidaan sanoa. Ihmisillä on tapana sekottaa toisiinsa kokemus ja tulkinta kokemuksesta. Se mitä sanotaan ei ole se mitä koetaan. Sanominenkin aiheuttaa kokemuksia, mutta se mitä sanoissa välittyy ei ole tuo kokemus, se on vain kartta jonka avulla kokemusta voi ymmärtää. Kun kerron jostain kokemuksestani toiselle ihmiselle, hän tekee oman tulkintansa ja kokee sen kautta jotain, luultavasti samansuuntaista muttei koskaan täysin samanlaista kuin minä. Kun sanon olevani hämmästynyt, niin sana "hämmästynyt" ei ole kokemukseni, se on vain tienviitta jonka avulla joku voi ymmärtää kokemustani, koska on itsekin kokenut jotain samankaltaista jonka on tottunut mieltämään käsitteeseen "hämmästynyt" liittyväksi.

Mitään tulkintaa kokemusten syistä tai varsinaisesta olemuksesta ei voida todistaa, ja miksi tarvitsisikaan? Erilaisilla näkökulmilla jonglööraaminen on leikkiä, viihdettä, eikä niillä pelaaminen vie kokemusten arvoa pois.

En voi hallita ympäristöäni kuin tiettyyn rajaan saakka, mutta voin itse päättää miten suhtaudun kokemukseeni. Deterministit toki sanovat, ettei vapaata tahtoa ole vaan kaikki on vain loputonta reagointia. Kun toisiinsa reagoivia asioita kuitenkin näyttäisi olevan maailmankaikkeudessa ääretön määrä, ja niillä kaikilla ääretön määrä ominaisuuksia, determinismin perusajatus tuntuu luhistuvan - se on teoreettista runkkaamista jolla ei ole paljonkaan tekemistä käytännössä koetun kanssa. Ei niin etteikö sekin ois silti kivaa.

Viime kädessä ei ole olennaista, onko vapaata tahtoa "oikeasti" olemassa, koska meillä ei ole mitään keinoa varmistua siitä. Philip K. Dick sanoi todellisuuden olevan "se joka ei katoa kun siihen lakkaa uskomasta". Kokemus vapaasta tahdosta ei katoa kun siihen lakkaa uskomasta. Se ei lakkaa edes silloin, kun saa loogisesti vakuutettua itselleen ettei sitä ole olemassa. Viime kädessä siis ainoa mielekäs tapa toimia tuntuisi olevan se, että toimimme kokemuksemme mukaan - minä teen vapaita valintoja tässä ja nyt. Tämä sopii yhteen sekä rationaalisen että emotionaalisen lähestymistavan kanssa - ne eivät ole keskinäisessä ristiriidassa.

Varmuus oman näkökulman totuudesta tekee avaramielisen ajattelun ja kommunikaation mahdottomaksi. Varmuus aiheuttaa fanaattisuutta ja ahdistusta, koska se synnyttää pakkomielteen todistaa muille kuinka asia on. Täydellinen todistaminen on mahdotonta. Tällainen dogmaattisuus aiheuttaa sotia, vihaa ja väkivaltaa. Pakkomielteen hylkääminen auttaa vapautumaan suurimpaan tarjolla olevaan varmuuteen. Olemme vähitellen vapautumassa siitä kollektiivisesti, koska kielemme, ja sitä kautta kykymme jäsentää maailmaamme ja elämäämme, on jatkuvassa kehityksessä. Myös tieteen kehitys kulkee samaan suuntaan - absoluuttisesta maailmankuvasta ollaan mm. kvanttimekaniikan ja säieteorioiden avulla siirrytty epämääräiseen maailmankaikkeuteen, jossa mikään ei ole täysin varmaa, mutta jossa jatkuvasti paremmin opitaan näkemään riittävän tarkasti jotta voidaan tehdä valintoja, toimia ja edetä.

Käytäntöä: Kaikki ajattelevat ajoittain absoluuttisesti. Havainnoidaan itseämme ja toisiamme. Kiinnitetään absoluuttiseen ajatteluun ja ilmaisuun huomiota, ja opetellaan vähitellen toimimaan toisin, juuri nyt.

Virtaan heittäytyminen pelottaa, mutta antautuessamme havahdummekin siihen että virtaus kannattelee ja pitää pystyssä paremmin kuin varmuus koskaan voisi, se varmuus jota ei oikeasti koskaan ollutkaan.

Ihmineläin: Lähde

2008-12-22T04:53:00.002+02:00

primitiivistä, surrealistista a capella -peilimusiikkia.
emootio, neurogenetiikka, rituaali.
hyöky.
elämysmaailman uudelleenkytkentä.

CD on ulkona, mp3t tarjolla torrentina. http://oletustila.net
musavideo http://www.youtube.com/watch?v=PCyiAGaSNNg
biisejä myös http://mikseri.net/ihminelain

reset

Maybe Logic - dokumentti nyrjäytysspektrin tajuntaalaajentavimmasta päästä.

2008-12-22T04:50:00.001+02:00

http://www.overstream.net/view.php?oid=m2t1n5initn1
tää tuntuu semmoselta dokkarilta jota jokaisen ois hyvä luupata, mieluusti useita kertoja. auttaa fanaattisuuteen, vastuuttomuuteen, epätoivoon, absoluuttisuuteen ja yleiseen tyhmyyteen. auttaa purkamaan jumiutuneita luuppeja. antiparanoidi.

ehkä.

sain tossa jokin aika sit enkkutekstitykset valmiiks tähän loistavaan dokkariin. wilsonin puhe on etenkin vanhoilla päivillään paikoittain käsittämätöntä muminaa, siksi siis enkkutekstit enkunkieliseen dokkariin. suomitekstit tulossa myös, jos ei enkku taitu.

wilsonille altistuminen on inspiroinu monessa isoja elämänmuutoksia. wilson ei tietysti tee mitään sun puolesta, vaan voit kiittää ihan ittees ku huomaat et jotain tapahtuu.

Perseennuolenta ei oo kivaa, rehellisyys on

2008-12-22T04:44:00.003+02:00

Elämme kulttuurissa jossa olemme oppineet perseennuolentaan, sanomaan sen mitä oletamme toisen haluavan kuulla sen sijaan että sanoisimme mitä oikeasti ajattelemme. Olemme tottuneet kelaamaan, että empaattinen ihminen ei tee asioita jotka saattavat muista tuntua pahalta. Tämä sokeuttaa - ylläpidämme toistemme valheellisia minäkuvia koska on sosiaalisten normien vastaista aiheuttaa säröjä kanssaihmisten naamioihin.

Todelliselta empatialta tuntuu minusta tiedostaa epärehellisyyden laajempia seurauksia. Valheilla miellyttämiseen perustuva kommunikaatio on mitäänsanomatonta, latteaa, yhdentekevää. Kyllä, rehellisyys sattuu joskus. Entä sitten? Vaihtoehto sattuu pitkällä aikavälillä paljon enemmän, ja tuntuu sitä mahdottomammalta mitä enemmän antautuu rehellisyyteen. On hillitön tunne kokea voivansa kommunikoida suoraan, vailla tarvetta peitellä alastonta, rosoista itseänsä.

Rehellisyys on loputon haaste. Ensimmäinen askel on rehellisyys itseä kohtaan. Itsekriittisyys on jatkuva prosessi - kehitysvara on rajaton. Balanssin löytäminen on vaikeaa - kuinka löytää sopiva itsekriittisyyden aste ilman vaipumista perfektionismiin tai itseinhoon? Hyvä lähtökohta on oivaltaa olevansa joka tapauksessa päättymätön prosessi, ja siinä mielessä aina valmis. Täydellinen.

Itsereflektio vaatii onnistuakseen tietynlaista meditatiivista tilaa - kykyä havainnoida omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan niiden ulkopuolelta, "objektiivisesti". Vähitellen siinä harjaantuu, oppii ymmärtämään millaisilla kieroilla tavoilla sitä normaalisti yrittää peitellä itseltänsä vikojaan, virheitään ja ongelmiaan. Ajan kuluessa alkaa herkistyä huomioimaan itsessä tapahtuvia prosesseja, ja oppii vähitellen suhtautumaan epämiellyttäviinkin oivalluksiin positiivisesti: Tiedostan omaavani ikävältä tuntuvan ominaisuuden, mutta tämän ymmärtäessäni ja etenkin hyväksyessäni astun askelen eteenpäin koska se ei enää ole piilossa ja voin alkaa toimia toisin. Tiedostamattomassa tilassa ihminen joko jättää tällaiset oivallukset huomioitta tai keksii tekosyitä joiden varjolla voi esittää, etteivät ne olisi totta. Tiedostavassa tilassa oppii suorastaan janoamaan kritiikkiä koska se on niin kehittävää.

"Mitä ajattelija ajattelee, todistaja todistaa." Jos haluaa ylläpitää mitä tahansa staattista tilaa tai ajatusmallia, sen puolesta löytää kyllä todisteita. Mieli filtteröi pois kaiken joka kyseenalaistaa vallitsevan asiantilan, ja homeinen epätila pääsee jatkumaan. Ei kuitenkaan täysin kivutta, koska jossain alitajunnassa paukuttaa outo tuntemus siitä, että jokin on pielessä. Ainoa tie pois tällaisesta tilasta on aloittaa prosessi omien ominaisuuksiensa hyväksymistä kohti. Hyväksyminen johtaa väistämättä kehitykseen. Tästä lähtökohdasta käsin kumpuaa myös mahdollisuus muihin kohdistuvaan rehellisyyteen.

Joskus on tosi vaikea kertoa asioita kaunistelematta etenkin rakkaille ihmisille. Kun löydän itseni tilanteesta jossa tiedän haluavani sanoa jotain mutta havaitsen jumiutuneeni pohtimaan sitä miten asian ilmaisisin, niin usein vaan tyrkkään lauseen käyntiin, kadottaen siten mahdollisuuden miettiä liikaa: Kun lumivyöry käynnistyy, on pakko purkaa sisällä kiehuvat ajatukset. Se on rankkaa mutta myös äärimmäisen vapauttavaa. Jos jonkun asian sanominen ääneen tuntuu pelottavalta, se on luultavimmin sanomisen arvoinen.

Voisi kuvitella, että tärkeimpänä motiivina sanomisten kaunisteluun olisi halu suojella itselle tärkeitä ihmisiä kärsimykseltä. Koin joskus suuren oivalluksen hetken tajutessani dominoivan motiivin olevan yleensä paljon itsekeskeisempi: Itse asiassa me kaunistelemme todella usein suojellaksemme itseämme toisten kustannuksella. Me pelkäämme ettemme kestäisi tuntemuksia joita toisten loukkaantuminen rehellisyydestämme aiheuttaa, joten kaunistelemme tai jätämme sanomatta, jotta emme itse joutuisi kärsimään tuntiessamme toisen kärsimyksen. Tällä epärehellisyydellä kuitenkin usein pitkitämme ja laajennamme kaikkien osapuolten kärsimystä ylläpitämällä tarpeetonta valheiden verkostoa. On aliarvioivaa kuvitella, etteivät muut kestäisi rehellisyyttä tai siitä mahdollisesti seuraavaa alkujärkytystä.

Suorasukaisuus ajaa väistämättä joitain ihmisiä pois, mutta toisaalta itse ainakin huomattavasti mieluummin ajankin pois ihmiset jotka eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen, kuin pidän heidät lähellä esittämällä olevani jotain mitä en ole. Mitä paremmin hyväksymme itsemme, sitä helpompaa meidän on hyväksyä muita.

Olen hyvin viehtynyt ajatukseen tehokkaasta kommunikaatiosta. Aina itselle kaikista suorin ja selkein tapa ei välttämättä ole paras tapa kommunikoida - hyvä kommunikaatio on myös sitä että kuuntelee, ymmärtää miten toinen ajattelee, millaisilla sanoilla ja käsitteillä. Ei ole olemassa mitään absoluuttisia sääntöjä tai rajoja siitä mitä toiselle ihmiselle saa sanoa, mutta emotionaalisella ja älyllisellä herkkyydellä on mahdollista tunnustella sitä, miten sanomansa saa parhaiten perille. Hyvä nyrkkisääntö tuntuu olevan, että karsii turhaa kuorrutusta ja paskanjauhantaa. Kiemurtelu vie yleensä kauemmas asian ytimestä. Kaikkea ei toisaalta aina tarvii sanoa. Jos tuntuu vaikealta olla rehellinen, on useimmiten mahdollista pitää turpa kiinni. Antaa palaa.

Viimeiseksi vielä eräästä olennaisesta rehellisyyden haasteesta: Rehellisyys luo valtaa. Kyky nähdä omien valheellisten konstruktioidensa läpi aiheuttaa kykyä nähdä myös muiden lävitse. Rehellisyyden toteuttaminen synnyttää väistämättä valtaa. Valta tuntuu useimmista ihmisistä hyvältä. Tätä on elintärkeä balansoida ottamalla teoistaan vastuu. Vapaus ei ole ainoastaan rajattomuutta, se on myös laajaa ymmärrystä siitä että teoilla on seurauksia. Valta aiheuttaa valtatrippejä, sokaistumista siitä hyvänolontunteesta joka herää kun ihminen tuntee itsensä jossain mielessä toista paremmaksi, toisen yläpuolella seisovaksi. On hyvä ylläpitää monipuolista itsereflektiota, laajentaa ymmärrystään omista motiiveistaan. On helppo lipsahtaa käyttämään tarkkanäköisyyden tuomaa valtaa alistamisen välineenä sosiaalisen kieroilun vyyhdeissä. Erityisen helppoa tämä on ihmisille, jotka keskittyvät havainnoimaan muiden vikoja unohtaen omansa.

Ystävä sanoi nerokkaasti: Valta ilman rakkautta on väkivaltaa.

Rakkaus olkoon tärkein motiivi rehellisyyteen.

Rehellisyys muuttuu sitä helpommaksi, mitä useammat ihmiset sitä pyrkivät toteuttamaan. Turhalla idealismilla voi pyyhkiä persettä: Ei ole pakko, eikä varmaan mahdollistakaan, olla täydellisen rehellinen. Olennaista on jatkuvasti kasvaa kohti suurempaa rehellisyyttä. Mitä enemmän totumme vastaanottamaan suoruutta, sitä helpommalta se tuntuu, ja sitä absurdimmalta tuntuu ajatus aiemman sosiaalisen teatterin jatkamisesta. Me kaikki heijastamme toisiamme, ja mitä puhtaampina heijastumme, sitä mielekkäämmältä kanssakäymisemme tuntuu.

Synkronisiteetti on hot!

2008-12-22T04:06:00.002+02:00

"Sattumat" jotka tuntuvat merkityksellisiltä tai herättävät merkityksellisyyttä, mikä tahansa tapahtuma joka tuntuu olevan yhteydessä johonkin muuhun tapahtumaan.

Synkronisiteetti on ehkä myös "objektiivinen" voima, mutta koska asioiden objektiivisen laidan todistaminen ei ole mahdollista eikä edes tarpeellista, ensisijainen ja riittävä merkitys syntyy siitä elämyksestä jonka ite saan kokiessani yhteyttä minkä tahansa kohtaamieni/kokemieni asioiden välillä. "Etukäteen" olemassaolevaa merkityssuhdetta ei tarvitse olla. Olennainen merkitys on siinä mitä alitajuntani nostaa esiin, tai henkilökohtaisessa oivalluksessa jonka synkronisiteettikokemuksesta saan.

Esimerkki. Mietin ystävääni johon en ole pitkään aikaan ollut yhteydessä, ja juuri sillä hetkellä tämä soittaa puhelimeeni. Näillä ei ole välttämättä minkäänlaista kausaalisuussuhdetta, voi toki olla että on, mutten voi sitä kuitenkaan absoluuttisesti todistaa. Todistaminen on kuitenkin yhdentekevää, koska tapahtuma joka tapauksessa tuntuu minusta jännittävältä, se innoittaa, siitä tulee hauska fiilis. Koska se vaikuttaa kokemukseeni, se väistämättä vaikuttaa koko elämääni - elämäni on sitä mitä koen.

Toinen esimerkki. Tahtoisin tehdä jotain vaativaa, mutta epäröin. Sitten törmäänkin satunnaisessa yhteydessä vaikkapa tiettyyn sanaan joka liittyy epäröintini aiheeseen, ja saan siitä tarvitsemani puhdin toteuttaa tekemiseni. Ei sen takia, että yhteys olisi välttämättä mitenkään absoluuttinen, vaan sen takia että se nostaa esiin tunne-elämyksen joka tuntuu intuitiivisesti tärkeältä.

Synkronisiteetti helpottaa intuitiivista elämistä. Kysehän ei siis oo siitä, että intuitiiviset valinnat välttämättä olis itessään parempia ku epäintuitiiviset, vaan siitä tuntemuksesta jonka valintani teettää - se synnyttää flow-fiiliksen, tunteen siitä että olen läsnä ja tietoinen. "Tämä tapahtuu minulle juuri nyt", synkronisiteettikokemus shokeeraa ymmärtämään että minä olen tässä ja nyt, kaikkien tapahtuvien asioiden summa. Synkronisiteetti ja intuitio auttavat kohtaamaan.

Synkronisiteetin lisääntyminen on tuntunut tosi hyvältä. Yritän suhtautua siihen uskomattoman naurettavalla vakavuudella, sanojen kaikissa mahdollisissa merkityksissä.

Psykoottiset ja/tai paranoidit ihmiset saattavat ottaa synkronisiteetin liian vakavasti ilman naurettavaa uskomattomuutta, mikä saattaa johtaa ei-toivottuihin reaktioihin.

Avoin yhteiskunta

2008-06-25T13:32:00.006+03:00

Lueskelin tossa Piraattiliiton erinomaista blogia, ja se innotti vihdoin käynnistämään pitkään visioimani blogikirjottelun. On ollu niin paljon kiinnostavii aiheita etten oo aiemmin saanu alotettuu, mut tää tuntuu nyt ajankohtaselta.

Mitä on avoimuus? Mitä on läpinäkyvyys? Mitä on vapaus?

Ruotsissa tapahtuu kummia. Eduskunta runnoi läpi melat pystyssä vakoilulain, jonka seurauksena Ruotsin armeijan tiedusteluyksikkö voi vakoilla kaikkea maan rajat ylittävää nettiliikennettä sekä ulkomaanpuheluita. Lupa käynnistyy ens vuoden lokakuussa, mutta armeija luonnollisesti alotti vakoilun jo ennen lain hyväksymistä.

Homma toteutettiin todella epäilyttävällä tavalla, ilman mitään viitettä siitä, että kansanedustajia olisi kiinnostanut kansan mielipide (poislukien pari hajatapausta), mikä nyt sinänsä ei oo uutta epäilyttävien lakien läpirunnomisessa. Ruotsissa on ilmeisesti noussut aika iso meteli aiheesta, ja mm. kokoomuksen nuorisojohtaja väläyttelee reaktiona eroamistansa. Poliitikkojen vastahakoisuus käydä yhteiskunnallista keskustelua tuli hyvin ilmi siinä, että lakia valmisteltiin ensin vuosi, sitten lakiäänestyspäivän lähestyessä huomattiin että lakia vastustetaan kansan keskuudessa todella paljon jolloin laki vedettiin takaisin, siihen tehtiin muutama täysin yhdentekevä kosmeettinen muutos jonka jälkeen se runnottiin läpi yhdessä päivässä. Yhdessä Vitun Päivässä. Pidempään odottaminen olisi luultavasti tehnyt entistä selkeämmäksi, ettei lakia hyväksytä. Näyttää mun silmiini poliittiselta joukkoitsemurhalta. Onko ihme jos nuoria ei kiinnosta politiikka kun näyttää niin vahvasti siltä ettei isojenkaan ihmismassojen tiukkoja kannanottoja kuunnella?

Sietämätöntä. Laki on jo itessään täysin kehitysvammanen äpärä, mutta koko meininki ilmentää myös suuressa mittakaavassa yhteiskuntaamme syvälle juurtuneita ongelmia - salailua ja läpinäkyvyyden pelkoa. Asioista ei uskalleta keskustella koska kritiikkiä pelätään niin paljon.

Tää ei ole pelkästään poliittisen kentän ongelma. Tää on ongelma myös - ennen kaikkea - yksittäisten ihmisten ajatus- ja kokemusmaailmassa. Ihmiset pelkäävät avoimuutta, läpinäkyvyyttä, suorasukaisuutta ja rehellisyyttä. Voimassa oli asperger-artikkeli, jossa haastateltu asperger-ihminen ihmetteli kovasti sitä, kuinka tavalliset ihmiset kyllä sanovat haluavansa rehellisyyttä, mutta todellisuudessa ovat valmiita kuulemaan sitä vain sillon kun se sisältää jotain heidän korvillensa, tai egollensa, mieluisaa. Tämä on täysin totta. Ihmisen on helvetin vaikeaa myöntää olevansa väärässä tai vastaanottaa kritiikkiä joka pakottaa uudelleenarvioimaan omaa minäkuvaa tai mielikuvaa maailmasta.

Se on aina haasteellista. Vaikka itekin tahdon kritiikkiä, se on silti raskasta, kerta toisensa jälkeen, etenki jos se osuu johonki täysin yllättävään paikkaan. Silti se on välttämätöntä, hyvä ja kasvattava asia. Kritiikki on meidän liittolaisemme. Meidän on opeteltava rakastamaan sitä. Poliitikot on pakotettava rakastamaan sitä.

Aihe herättää paljon ristiriitoja. Ruotsin Piraattipuolueella on paljon hyviä pointteja, ja he ovat verbaalisesti erittäin kykeneväisiä ilmaisemaan näkemyksiänsä. Puolueen johtohahmo Rick Falkvinge todella osaa puhua, käytetyt argumentit ovat aika vastaansanomattomia. Kannatan heidän toimintaansa täydellä sydämellä.

Kaipaisin kuitenkin keskusteluun mukaan enemmän muitakin suuntia, erityisesti koskien läpinäkyvyyttä.

Teknologia kehittyy älytöntä vauhtia, ja sen mukana erilaiset tarkkailu-, tallennus- dokumentointimenetelmät. Tästä hyvänä esimerkkinä kamerakännykät - niiden yleistyessä on vähemmän ja vähemmän takeita siitä, että ihmiset voivat tehdä julkisessa tilassa mitään ilman pelkoa siitä, että teosta jää jälkiä.

Monille tää nostaa karvoja pystyyn. Kyllä, mullekin, niitä vähiä.

Mielenkiintoista on kuitenki huomiuomiuomioida, kuinka paljon teknologian kehittyminen avaa ikkunoita nimenomaan kansalaisille. Kameroiden yleistyessä on paljon helpompaa saada todisteita auktoriteettien väärinkäytöksistä. Kun auktoriteetit elävät siinä tiedossa, että heidän tekonsa saattavat heidän huomaamattaan tallentua yksityisten ihmisten hilavitkuttimiin, se väkisinkin painostaa heitä skarppaamaan toiminnassan. Youtuben kaltaiset yhteisösivustot edesauttavat väärinkäytösten eteenpäin raportointia, ja tätä pitäisi, ei ku pitää, alkaa hyödyntämään todella laajasti.

Hetkinen! Revin tässä vaiheessa todellisuuteen pienen reiän: Meidän on hyvä tulla tietoiseksi tavoista, joilla kommunikoimme. Kirjoitin ensin ajatuksissani konditionaalimuodon "pitäisi". Konditionaalimuotojen tuhoava voima on käsittämätön - ne tarjoavat täydellisen keinon kitistä siitä kuinka kaikki on perseestä, ja jättää kuitenkin käytännössä tekemättä mitään. Parempi on korvata konditionaalimuoto "pitäisi" muodolla "pitää" (jonka sanaluokasta en omaa mitään käsitystä - joku viisaampi voi varmaan kertoa). Vielä parempi on kuitenkin ottaa vielä isompi askel:

"Me alamme hyödyntämään tätä todella laajasti."

Kommunikaation muotojen ymmärtäminen ja haltuunotto on välttämätöntä kun haluamme muovata todellisuutta. Se on voimauttavaa, siksi teemme sitä. Sekä sinä että minä alamme kiinnittämään asiaan enemmän huomiota nyt kun panin sen merkille. Vastaavista tehokkuutta rajaavista ajatusbugeista saa huomauttaa mulle.

Jatketaan.

Kun kaikkien auktoriteettien, niin poliisien kuin poliitikkojenkin sanomiset ja tekemiset ovat potentiaalisesti kaiken kansan nähtävillä, sillä on väistämättä rajaava vaikutus paskanpuhumiseen. Se nostaa paljon esimerkiksi vartijoiden kynnystä ylittää oikeuksiansa. Tämähän on kaikkien kannalta hyvä asia - vartijatkin ovat toki vain ihmisiä ja ihmiset tykkäävät kun voi vähän oikoa mutkia suoriksi, mutta toisaaltahan on helppoa perustella miksi nimenomaan autoritäärisessä asemassa olevien on noudatettava sääntöjä tavallista tarkemmin. Se, ettei vartijalla ole mahdollisuutta ylittää valtuuksiaan jäämättä kiinni, ei voi olla vaikuttamatta hänen käytännön toimintaansa.

Samalla kun hierarkkinen valtio->kansalainen-valvonta lisääntyy, ihmisten on otettava oikeus omiin käsiinsä ja alettava lisäämään kansalainen->valtio-valvontaa. "Who watches the watchers?"

Hallitukset saavat ainakin täl hetkellä ajettua läpi minkä tahansa yksilönvapautta sodomoivan lain terrorismi- lapsensuojelu- tai muutenvaanturvallisuus-perusteluilla. Sen vastustaminen on vähänku yrittäis käsin estää rankkasadetta putoomasta maahan. Mut käytännössä näyttää väistämättömältä, et teknologian kehittyessä valvontamahdollisuudet lisääntyy, kaikkiin suuntiin.

Poliittisen aktivismin näkökulmasta järkevä teko ois mahdollisimman pian alkaa paukuttamaan esiin argumentteja sen puolesta, miksi kansalaisten mahdollisuus tarkkailla poliitikkoja, poliiseja, vartijoita ja muita auktoriteetteja on niin tärkeää. Samoin ois todella järkevää keskustella siitä, kuinka demokratian elossapysyminen vaatii väistämättä läpinäkyvyyttä, joka tällä hetkellä on suunnilleen yhtä olemassaoleva kuin kastemadon selkäranka.

Miksi se sitten on tärkeää? Koska se motivoi ihmisiä osallistumaan! Koska se luo rehellisyyttä! Koska se on välttämätöntä sananvapauden toteutumisen turvaamiseksi! Koska suljettujen ovien takana kieroillaan niin helvetisti! Tietenkään tätä ei voi mitenkään aukottomasti todistaa, mutta ei tarvitsekaan - se ei ole pointti. Jo se, että sitä saattaa tapahtua, on riittävä syy. Kansanedustajat ovat eduskunnassa edustamassa meitä, tavallisia eläimiä! Poliisit ja vartijat ovat asiakaspalvelijoita, eivät hierarkiassa tavisten yläpuolella olevia. Ihminen ei hengitä valtiota varten, valtio hengittää ihmistä varten.

Kun asiasta aletaan avoimesti keskustelemaan, hyvät argumentit alkavat nousta pintaan, ja salailua ja toisaalta yksittäisten ihmisten yksityiselämän vakoilua puoltavista poliitikoista alkaa tuntua hyvinkin kiusalliselta, kuten Ruotsissa näyttää nyt olevan käymässä. Poliittista salailua ei voi perustella millään muulla kuin kiertelyllä ja välttelyllä ja siksi politiikan läpinäkyvyyteen tähtäävät argumentit ovat jo voittaneet taistelun - ne on vain otettava esiin läskillä massalla!

Joku vois tietysti ajatella, et on jotenkin ristiriitaista vaatia toisaalta avoimuutta, ja toisaalta yksityisyyttä. Yksityiselämä on kuitenkin eri asia kuin julkinen virka, jonne ihminen on itse vapaasti mennyt yhteiskunnallisia asioita ajamaan. Henkilökohtaisesti kannatan myös yksityiselämän avoimuutta, eli en halua salailla mitään tekojani - toimin moraalikäsitysteni mukaisesti ja kannan siitä vastuun, myös silloin kun rikon lakia tai teen jotain poliittisesti epäkorrektia tai murskaan tabuja. En kuitenkaan usko et on mitään mieltä painostaa tai pakottaa yksityisiä ihmisiä avaamaan yksityiselämäänsä, ja etenkään tuollaista painostusta ei saa tulla poliittisen kentän suunnalta. Uskon yksityiselämän avoimuuden ja rehellisyyden leviävän ihmisten omasta halusta, ja tahdon itse näyttää siihen esimerkkiä.

Niin kauan kuin siihen on mahdollisuus, ihmisten oikeus päättää itse siitä, minkä verran he haluavat täristä yksityisasioidensa salassapidosta, on turvattava. Tietoturvaa ei saa uhrata "yleisen turvallisuuden" tavoittelulle, etenkään kun ottaa huomioon että "turvallisuutta lisäävät" säädökset ja teknologiat tuntuvat aika usein lisäävän ihmisten yleistä pelokkuutta.

Ihmisiä on rohkaistava lisäämään avoimuutta ja läpinäkyvyyttä omasta tahdostaan. Samanaikaisesti on painostettava yhteiskunnallisia järjestelmiä avautumaan läpinäkyvyyteen, välittömyyteen ja avoimuuteen.

Näyttää aika selvältä ettei teknologinen kehitys oo hidastumassa vaan kasvamassa eksponentiaalisesti nyt ja tulevaisuudessa. Tämä tulee pakottamaan ihmiset harkitsemaan uudelleen käsityksiään yksityisyydestä ja vapaudesta. Se on voima jota ei voi hillitä poliittisella kontrollilla, se on evolutionäärinen väistämättömyys, ja siksi paljon helpommin hyväksyttävä kuin yksittäisten poliitikkojen ahneudesta, suppeakatseisuudesta ja ylimielisyydestä kumpuava spedeily jota ei todellakaan tarvitse, eikä saa, hyväksyä.

Avointa yhteiskunnallista keskustelua on käytävä rohkeasti kaikenlaisista aiheista, myös tabuista. Mikään ei saa olla kielletty puheenaihe, eikä poliittisen lobbauksen saa antaa hiljentää yhteiskuntakriittisyyttä - ihmisillä on vielä toistaiseksi paljon kuvitelmia siitä että vain isolla rahalla on valtaa. Näin ei ole. Valtaa on jokaisella joka sitä päättää ottaa. Valta on meillä. Internetin aikakaudella jokainen voi vaikuttaa äärettömän paljon asioihin ja edesauttaa positiivista muutosta. Asiat on korjattavissa, mutta se vaatii aktiivisuutta, rohkeutta, määrätietoisuutta ja vitusti luovaa hulluutta.

Piraattiliitto - blogi jossa on paljon hyvää läppää aiheeseen liittyen
sousveillance - näkemyksiä surveillance-henkisen valvonnan kääntöpuolelta
David Brin - The Transparent Society - varsin kiinnostavan oloinen kirja jota alotin juuri lukemaan

mandariinin hehku

2008-06-25T13:31:00.002+03:00

kun sitä kattoo
niin se hehkuu
eikä siinä ole
mitään kummallista.

se on niin ihmeellistä.

se on syötävää.

niin kuin atomit hajoaa

2008-06-25T13:30:00.002+03:00

valtava halu kanavoida ja purkaa
valtava halu päästä kuohumaan ohi laitojen, yli aitojen, läpi rajojen,
suoraan jokaiseen kanssaihmisen sieluun, suoneen ja sydämeen
räjähtää mielettömästi suoraan kohti,
väistämättömästi,
vastaansanomattomasti,
syöksyä hyökyvänä paineaaltona
raastaa todellisuuksien määreet halki,
tunkeutua viimeiseenkin kytkökseen,
joka ikiseen ytimeen,
murentaa kaikki ennakkoluulo
ja silti olla yhä vain
aivan tavallinen ihmeinen.

nöyrä pyyntö

2008-06-25T13:29:00.000+03:00

se vitun kylmä robotti
joka puhuu tän kehon lävitse
en ole minä
en voi olla minä

minulla on tunteet
minä olen epätäydellinen,
pelokas ja rosoinen

robotti on ärsyttävä ja aina oikeassa
minä olen erehtyväinen
ihminen on (epä)täydellinen
=

erotan nämä kaksi toisistaan
painu vittuun mun sisältä
tarviin tilaa
painu vittuun mun sisältä
tai käytän väkivaltaa

nöyrä pyyntö kaikuu ilmoille
elektroniikka pettää alta mutta se tekee niin uskomattoman hyvää sielulle
ole hiljaa ja antaudu
ole hiljaa ja laskeudu
maadoitu

tänään en tahdo kuulla sulta enää yhtään ainutta sanaa
sä olet oikeassa, ei kiinnosta
mä tahdon ainoastaan elää
mä tahdon elää
anna mun olla
ole kiltti

terävöitys

2008-06-25T13:28:00.000+03:00

alan hiljalleen hahmottaa
kuinka hermojahivelevää on lävitseni juokseva,
kauttani kulkeva,
kaikkialta kurottava jokin

katselen sen laulua
ja kuuntelen sen tanssia

missä kaikkialla se onkaan havaittavissa!
jossain muodossa se ilmenee
jokaisessa molekyylien rykelmässä,
jokaikisessä m*krokosmoksessa,
seis!

sen on oltava niin kiinteä osa olevaa
että sen voi jättää huomaamatta
ainoastaan olemalla kykenemätön maistelemaan
riittävän hetkittyneesti.

se penetroituu kevyesti mutta vastaansanomattomasti
joka ainoaan asetelmaan jonka lukija osaa kuvitella mainittavan
tällaisessa yhteydessä

se nauraa hysteerisesti sille joka ei vielä
tiedä
sen elävän
jopa kuvitelmissa,

alusta loppuen se kiertyy ympärillensä
lähtövalmiina itseensä.

laatuinen sirkus

2008-06-25T13:27:00.000+03:00

viikatemies pitää tänään yllään silinterihattua
kokeellisen viestinnän seuralla on pikkujoulut
lataamattomat aseet synnyttävät uudenlaisia kohtaloita

rulettipöytä elää kaaosta
herrasmiehet yksiöissä
laskevat todennäköisyyksiä

ledivalot loistavat monissa ikkunoissa
maailmanpyörä hehkuu kuin polkupyörän rengas valaistuilla pinnoilla

boheemiutta haluava taiteilija saattaa väistämättä kokea olevansa paisutettava syöttöeläin

raatojen syömisessä on oma viehätyksensä
pahoinvointi avaa joitakin ovia
mutta tavaksi sitä ei suotaisi otettavan

kompleksisuus on fraktaalimaisella tavalla pitkälti taukoamatonta

etäisyyksiä ottaakseen taidehenkilöt sulautuvat kuulolaitteisiin
seuraavat sivusta kuinka päivälehdet kirjoittavat
vähän asiaa ja kahmalokaupalla molempien käsien paskaa
ja jokainen painettukin sana edustaa jonkun mieltä
eikä kukaan voi aukottomasti todistaa olevansa muita enempi

toiveikkaassa, vaikkakin lumettomassa talviyössä
masentuneet ja muutenkin raunioituneet sirkuspellet
puukottavat hermoromahdustensa lomassa alkoholisoituneita perheenisiä kasvoihin
koska ovat tehneet tietynlaisen tulkinnan olemisen merkityksettömyydestä

puiden latvoissa
kaikista viisaimmat idiootit nauravat taukoamatta
sillä tietävät kaiken koittavan jonkun tänään

tässä on venäläinen ruletti,
ilman luoteja tai niiden kera
lopputulos pysyy samana,
päähinevalinnat aiheuttavat useimmille korkeintaan epämääräisiä tuntemuksia.

dancing for love

2008-04-07T00:50:00.001+03:00

as it appears to curve,
so do we

and then
wonders are born

the pulsating patterns
of divinity

eräs onni

2008-02-13T21:51:00.003+02:00

olisin niin hiljaa
kuuntelisin vain
ja olisin niin hiljaa
täyttämällä ainoan tehtäväni

jatkuvasti enemmän
huomaisin riivaajia
jotka katoaisivat vähitellen
löytämällä ja päästämällä tuntoni

itkisin kadonnutta pysyvää
joka kerran luonani

astuisin vielä yhdesti
määrä ja tietoisuus muassani

jarrutus

2008-02-04T09:26:00.000+02:00

painokkaasti minä tiedustelen minulta
olisiko paras suoda minulle lupa velloa
kieltäminen ei ainakaan futaa
liika jumittaminen taas tukottaa
ehkäpä hetken olen tässä ja annan tulla
ja sitten vain ryhdyn keskittymään
johonkin aivan muuhun

laskekaa pedot tähän helvettiin!
paskat enkelit sulavat puhtaasta tuskasta,
ystävykset hukkuvat lukittujen autonovien taa,
hahmot jotka enemmänkin
tuntuvat tai vaikuttavat kuin näyttävät uhkaavilta
aiheuttavat keuhko-onteloissa paniikkia
ja pinnallinen konstruktio murenee

puhalla se tuleen. puhalla se tuleen.
ime se henkiin,
älä hylkää sitä

vaimeaa,

vaimeaa,
niin haaleaa

harsomainen antikliimaksi,

viisarit jotka värähtelevät hiljaa,
vajoavaa

raskaasti hiipuen

hidastaa,
hajaantuu,
pysähtyy,
loppuu

annetut maat

2008-02-02T01:48:00.000+02:00

tämänkertaisessa jaksossa kenenkään unet
eivät lopu kesken tai helposti
injektoituna lihassamme on valtavasti lupauksia
eikä ilo tule katoamaan
vaan kaaoksessa nousemaan laskemaan nousemaan laskemaan

avannosta, syvältä jääpeitteen alta
on saatavilla elämyksiä joista
kukin saattaa vaikuttaa tavalla
joita yksikään niiden luokse osuva
ei ole kykeneväinen kuvittelemaan,
ei elävänä eikä muutenkaan

kauneimmat ääret rusentavat
ihomme haavoille, muttei koskaan
millään muilla keinoilla kuin niillä
jotka ikinä ovat hohtaneet tarvetta,
kultaa ja oikeaa.